Blogi - J:pää srk - RSS Fri, 30 Jul 2010 12:29:50 +0300 Fri, 30 Jul 2010 12:29:50 +0300 1 http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kuvat/rss_banner.jpg <![CDATA[Järvenpään seurakunta]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/rss/rss2xml http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/blogi.asp fi Thu, 14 Jul 2010 9:49:11 +0300 Nina Vitikainen <![CDATA[Helleretriitti kaupungissa (Nina Vitikainen) ]]> Suomi siirtyy kesälaitumille juhannuksen jälkeen. Järvenpää hiljenee Puistobluesin jälkeen. On kiva viettää kaupungissa hiljaista kesälomaa. Kun on järvikin ihan rannassa.

On myös jännän hiljaista. Ikään kuin tyyntä myrskyn edellä. Painostava lämpö saa ihmiset veteliksi ja vaisuiksi. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Suomalainen hyytyy helteessä, etelän miehet taas ovat kuin kotonaan.

Sanomalehdessä lukee, että lämpö voi olla vaarallisen kuumaa näille leveysasteille. Ja silti Helsingissä kadut tulvivat vettä. Kirjastossa on kiva katsella valokuvia jääkiteistä ja lumikinoksista.

Tähän lämpötilaan on hyvä käyttää muotimaailmasta tuttua sanaa: On aika hottia. (engl. hot on suomeksi kuuma..)

Vanhempi sanonta kuuluisi: On säitä pidellyt. Se sopii tosin mihin päivään hyvänsä. Ja olisihan tuo aika kummallista, jos ei aamulla herätessä olisi minkäänlaista säätä.

Monesti ihmiset ovat aina tyytymättömiä säätiloihin. Kun on oikeasti kiva ilma, sitä harvoin huomataan. Juuri nyt kannattaa muistella niitä viime talven lumikinoksia, kun lunta tuli kirjaimellisesti tupaan asti.

Hän säät ja ilmat säätää, ja aallot tainnuttaa. Myös lämpöaallot. Tässä eräänä menneenä päivänä oli kiva istua parvekkeella ja poseerata hymyillen, kun taivaan Isä otti valokuvia. Ja itkukin taisi Isältä päästä, kun niin kovasti vesitti.

Ja ihmekös tuo, kun me vain säätä ja taivaanrantaa tuijotamme, mutta emme ajan merkkejä. Taivaan isällä olisi meille asiaa. Hän haluaa puhutella sääilmiöillä.

Nyt on hyvä viettää kotiretriittiä, seurana Raamattu ja vesipullo. Ja tietenkin Jeesus.

 

]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7987 Fri, 9 Jul 2010 10:27:41 +0300 Salme Kaikusalo <![CDATA[Päivä vain ja hetki kerrallansa... (Salme Kaikusalo) ]]> Iloitsin keväisen Amerikan matkamme jälkeen siitä, että Suomessa on siedettävän lämmintä, sillä Floridassa kuumuus yhdistettynä kosteuteen oli melkein sietämätöntä minulle.
No, Jumala on armossaan tasapainottanut maapallon lämpötiloja ja antanut helteitä myös Suomeen.
Täällä +30 astetta on tuntunut siedettävältä, mutta nyt täälläkin kosteus vaikuttaa jo asiaan.
Mutta, kiitos säistä, sillä uskon, että suurin osa lomailijoista ja muista ihmisistä nauttivat lämmöstä.
Raamatussa puhutaan Jeesuksesta armon aurinkona ja parantumisesta ”hänen siipiensä alla”. Jumalan armo, mikä tulee ilmi Jeesuksen ristintyön kautta, lämmittää meitä ja sulattaa roudan myös sydämistämme, niin että voimme rakastaa itseämme ja lähimmäisiämme.
 
Porvoossa kuoli kolme ihmistä mitättömän riidan seurauksena hampurilaisjonossa. Oliko armon aurinko pilvessä juuri sillä kohdalla? Kolme kuoli ja kaksi pääsi pakenemaan. Tai oikeastaan kolme, sillä vauva pakenevan naisen kohdussa on myös ihminen.
Kuinka arvaamattomasti elämä voikaan loppua kauniin kesäpäivän auringon painuttua mailleen.
Vain muutama minuutti ja elämä on ohi. Herra, opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen!
Itkekää yhdessä itkevien kanssa, kehottaa Sana. Haluan välittää osanottoni kuolleitten omaisille ja sureville.
 
Meillä varsinainen loma on vielä edessäpäin. Uskon, että satoipa tai paistoi, olipa lämmintä tai kylmää, niin Jumalan armon aurinko paistaa koko ajan, vaikka pilvien takanakin.
Elämän vaikeat olosuhteet, murheet ja huolet ovat usein noita pilviä ja vaikuttaa siltä, että Jumala on poissa. Mutta Jeesus on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Tähän sanaan turvaudun tänään ja huomenna.
Joka päivä on armo uus.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7986 Tue, 6 Jul 2010 9:38:06 +0300 Kai Peltonen <![CDATA[Uskon tunnustuksia (Kai Peltonen) ]]>
Jalkapallon maailmanmestaruuskisoja on tullut katseltua viime viikkoina. Onneksi kotona on siihen jo niin totuttu, ettei naisväki pahemmin enää protestoi. Olen kotisohvalla todistanut sekä erinomaisia että tylsiä pelejä, kasapäin hyvää ja huonoa tuuria, riemua, itkua, elämää suurempia tunteita. On nähty toinen toistaan taitavampia suorituksia pallon kanssa ja ilman sekä upeita maaleja mutta myös sellaisia munauksia, että tekijää itseäänkin on melkein naurattanut.
 
Testosteroni on pursunut yli äyräiden niin kentällä kuin sen reunallakin. Onnen ja onnistumisen hetkillä isot hikiset miehet halailevat ja pussailevat täysin estottomasti ja taputtelevat toisiaan ties minne. Jalkapallon hurmassa on sallittua moni asia, mitä muulloin paheksuttaisiin – tai, ristiriitaista kyllä, minkä puutteesta meitä miehiä esimerkiksi koto-Suomessa moititaan.
 
Toisella suunnalla neljän vuoden takainen MM-hopeamitalisti Ranska kukkoili itsensä ulos kisoista jo alkulohkon jälkeen. Sen harjoituksissa tönittiin, sätittiin ja kiusattiin, kuten aina valppaat TV-kamerat osoittivat. Viime kisojen voittaja Italia oli liikenteessä ”kerran vielä pojat” – mentaliteetilla ja ylimielisyydellä, jonka sikäläiset totta vie osaavat. Molempien kestosuosikkien odotettua aikaisempi paluumatka kisoista on kotipuolessa nähty vähintäänkin kansallisena häpeänä. Nigerian presidentti puolestaan pettyi omiensa nihkeisiin otteisiin siinä määrin, että laiskanläksylle piti laittaa ei vain maajoukkue vaan maan koko jalkapallotoiminta.
 
Joskus nuoruuden pelivuosina sain erotuomarilta varoituksen siitä, että suosittelin hänelle opaskoiran hankkimista. Tuo tuli mieleen siitä, että näissäkin kisoissa on nähty karkeita, jopa pelejä ratkaisseita tuomarien virheitä. Oman maan tai joukkueen kärsiessä erotuomarin tai junanlähettäjän (eli korrektein termein avustavan erotuomarin) erehdyksestä ei tule otettua huomioon sitä, että pelit kansainvälisellä huipulla ovat niin uskomattoman nopeatempoisia, ettei tuomarin optikkoreissu yksin auta. Nyt taitetaankin väkevästi peistä siitä, pitäisikö maailman perinteisimmän urheilulajin uskaltaa ottaa askel kohti nykyaikaa ja videotekniikan hyväksikäyttöä, niin kuin jääkiekon puolella on tehty ajat sitten. Pitäisi, minun mielestäni.
 
Otteluiden tauoilla on puolestaan ollut liikuttavaa seurata, kuinka vaikkapa juhannusaattoillan studiotiimi Pasilassa puhkui innosta kuin pikkupojat kansakoulun soppajonossa piirrellessään ruutuun taktisia kuvioita, siirrellessään nappuloita leikkijalkapallokentällä ja spekuloidessaan, mitä seuraavalla jaksolla tapahtuu ja pitäisi tapahtua. Loistavaa, kerta kaikkiaan. Kun asia on rakas, se ei katso aikaa, paikkaa tai ylityökorvauksia.
 
Ja niin edelleen; ei siis ole käynyt aika pitkäksi sohvalla. Yksi ilmiö ansaitsee kuitenkin erityisen maininnan. Pelaajissa ja joukkueiden taustavoimissa näyttää nimittäin olevan paljon uskovaisia miehiä. Pelien tuoksinassa on voinut nähdä lukemattomia ristinmerkkejä ja rukoushetkiä yksin tai joukolla. Pelipaidan alla olevan Jeesus-paidan esittely maalinteon jälkihurmassa on virallisesti kielletty, mutta eiköhän niitäkin siellä ole ollut brasseilla, eteläafrikkalaisilla ja monilla muilla. Valtaosa uskon julkisista osoituksista on ollut kristillisiä merkkejä ja symboleita, johtuen epäilemättä siitä, että jalkapallon MM-kisat ovat voittopuolisesti eurooppalaisten ja latinalaisen Amerikan sekä enenevässä määrin nyt myös afrikkalaisten maiden juttu. Mutta kyllä ristinmerkkiä TV-ruudussa ehtivät tehdä jotkut eteläkorealaiset ja japanilaisetkin pelaajat. Vähiten uskon tunnustuksia näin pohjoisen Euroopan joukkueilta – Pohjois-Korean ohella (ymmärrettävistä syistä). Brittien, saksalaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten maallistuminen näkyy siis tässäkin. Muutenkin nämä joukkueet ottavat homman jotenkin ryppyotsaisemmin kuin eteläisen pallonpuoliskon lajitoverimme. Mutta ainakin Saksan ja Hollannin tuloksista näkyy, että protestanttisella perusteellisuudella ja työetiikalla myös menestytään.
 
Pelaajien oheisviestinnästä voisi siis päätellä, että kristinuskolla menee maailmalla hyvin, mitä etelämmäs ja köyhempiin maihin mennään, sen vielä paremmin. Kuva on aivan sama minkä voi löytää uskontojen levinneisyyttä kartoittavista tutkimuksista. Kristillisen uskon tunnustamisessa me täällä maailmankartan yläreunalla alamme olla aika kaukana valtavirrasta.
 
On uskontunnustuksia ja uskon tunnustuksia. Edellinen opetellaan meillä rippikoulussa ulkoa ja luetaan kirkossa joka sunnuntai. ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen…” kuvaa kristillisen uskon sisältöä. Se kertoo, mitä asioita kristityt – ainakin teoriassa – yhteisesti uskovat. Uskontunnustus on litania, joka virtaa tarvittaessa suusta ulos, vaikka ajatukset seikkailisivat ihan muualla. Mutta julkinen ristinmerkki tai rukous yksin tai porukalla on toinen asia. Sitä ei tehdä vaadittaessa tai vahingossa. Se on uskoa ja uskon tunnustamista.
 
Jos kaksi joukkuetta julkisesti rukoilee ennen peliä, me helposti pilkkaamme koko juttua. Jos molemmat rukoilevat menestystä itselleen, Jumalalla näyttäisi olevan lievää hankalampi ongelma ratkaistavanaan. Helpoin tapa selvitä siitä on johtaa peli päättymään tasan eli tuottaa pettymys molemmille. Itse en ole noihin rukousrinkeihin päässyt enkä pääse, mutta luulen niissä kuitenkin olevan kyse syvemmästä kuin täyden pistepotin pyytämisestä. Eivätköhän pelaajat pohjimmiltaan rukoile siunausta ja varjelusta pahasta sekä kykyä ja uskallusta täyttää oma ruutunsa kokonaisuudessa. Tehdessään sen julkisesti he myöntävät, että elämä kaikkineen – jopa jalkapallo – on korkeammassa kädessä.
 
Jos suomalaiset olisivat mukana kisoissa, siellä me varmaan seisoisimme miljoonien katsojien silmien edessä kuin englantilaiset ja saksalaiset konsanaan, jäyhinä, totisina, kireinä. Mitään ei näytettäisi ulospäin, ei ainakaan avuntarvetta ylempää. Jos jotain uskomme, se on oma asiamme. Tämä on meikäläistä kulttuuria, jossa julkihurskastelun ja farisealaisuuden leimaa kartetaan kuin ruttoa.
 
Mutta entäpä jos kyse on siitä, ettei meillä enää ole uskoa mitä tunnustaa?
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7982 Thu, 24 Jun 2010 9:46:12 +0300 Riitta Sillankorva <![CDATA[Jouluksi kotiin (Riitta Sillankorva) ]]> Tällä otsikolla tuon terveisiä Jukolan viestin pelloilta ja metsästä. Erään Jukolan viestiin osallistuneen joukkueen nimi nimittäin oli tällainen! Siinä onkin tavoitetta ihan riittävästi metsästä pahemmin eksymättä selviämiseen, vaikka nimi ihan selvästi antaa viitteitä varman päälle ottamisesta ja siitä, että elämän voi ottaa rennonminkin.
 
Itse seikkailin Kytäjällä vapaaehtoisena toimitsijana. Ja vaikka kotia päästyä silmät tahtoivat silkasta valvomisesta johtuen väkisin painua kiinni, niin mieli oli kuin juuri heränneellä: elämä olisi kovin kalpeaa jos kaikkea tekemistä katsottaisiin järjen ja rahapalkan saamisen läpi. Vapaaehtoistyön ihan selvä salaisuus on yhdessä tekemisen ilo jonkun hyvän jutun hyväksi! Ja kun aamuyöstä vuoron päätyttyä konttaa matalaan telttaansa, märkänä ja kylmettyneenä, niin oppii olemaan kiitollinen vähäisestäkin tuulen ja sateen suojasta.
 
Koko kevät on osaltani ollut rankkaa työn tekemistä, ja ajatus on harhaillut milloin missäkin rastilla. Mutta vielä yksi ajatus jakoon,joka on viimeaikoina mieltäni liikuttanut.
 
Raamattu yllättää välillä perusteellisesti oikeassa olemisellaan. Muutama viikko sitten selailin Raamattuani kesämökin rappusella (uskovainenhan on paljon helpompi olla syrjäisen mökin rappusella kuin jossain raivostuttavassa ihmistungoksessa). Katseeni osui Esran kirjan kertomuksiin ja hämmästyin lukemaani kuvausta elävästä elämästä: "…toiset iloitsivat niin kovasti, etteivät he kuulleet kun toiset itkivät." Esra 3.
 
Elämä on välillä vaativa urheilulaji, herkkyys ymmärtää ja kuulla toista ihmistä voi kadota milloin mihinkin, jopa ilon suuruus voi sitä tehdä. Aika hurjaa ja kurjaa. Kerran nuorena kävin tervehtimässä syöpäsairasta vanhempaa naista. Kun tulin, hän ensimmäisenä huudahti , että on niin kamalaa, kun ei saisi itkeä eikä nauraa kun lääkäri on kieltänyt. Mutta minua niin itkettää kun sinä tulit minua katsomaan ja minua niin naurattaa samasta syystä!
 
Me päädyimme sillä kertaa nauruun, sillä emme halunneet tietää siinä hetkessä, oliko elinaikaa vähän tai paljon. Raamatun Esra ei suinkaan kiellä naurua vaan opettaa historian ja elämän tuntemusta mitä syvimmässä määrin. Norsuna ei ole hyvä mennä posliinikauppaan eikä kirppua näe kukaan edes kirpputorilla.
 
Me teemme matkaa menneestä tämän hetken läpi tulevaan. Tiedämme itkeneemme, näemme toisten itkevän. Tiedämme iloinneemme, tunnemme mahdollisesti juuri nyt suurta iloa. Mutta telttakangas ihmisten välillä on aika ohut, sen läpi kuulee ja siksi elämä on joskus aika vaikeaa, kun ei tiedä saako itkeä vai nauraa toisen kanssa.
 
Parhaassa tapauksessa me kosketamme toisiamme omalla vaelluksellamme, siitä syntyy tie jolla vähitellen oppii kunnioittamaan kanssakulkijoita. Emmauksen tien kulkijoita hämmästytti, että heidän seurassaan kulki eräs, joka tiesi mitä heidän elämässään oli ollut. Ja myös sen mitä se tulisi olemaan. Ja hänet, Jeesuksen, he pyysivät jäämään luokseen. Niin vahva oli se kosketus menneeseen ja tulevaan .Liitytään siis  Hänen ja toistemme seuraan.
 
Kiitos saamastani palautteesta. Siirryn kannonnokassa ajattelijaksi, joten tältä erää näkemiin.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7959 Thu, 17 Jun 2010 14:48:14 +0300 Kai Peltonen <![CDATA[Jalkapalloa, pornoa ja Raamattuja (Kai Peltonen) ]]> Se on kirkollisten ja muidenkin asioiden seurailu jäänyt vähälle viime aikoina, tarkemmin sanoen siitä lukien kun jalkapallon MM-kisat Etelä-Afrikassa pääsivät käyntiin. Maailman suurin urheilutapahtuma kirkastaa – tai toisten mielestä pilaa – pohjoisen keskikesän joka neljäs vuosi. Sillä, että kirkastus minun mielestäni tapahtuu VAIN neljän vuoden välein, onnistun kerrasta toiseen antamaan itselleni luvan unohtaa arjen ja täydellisesti passivoitua television ääreen.
 
Eräässä takavuosien sarjakuvassa vaimo sanoi nojatuolissa istuvalle isännälle, että nyt kun jalkapallokausi on ohitse, voisit yrittää vihdoinkin nousta siitä tuolista ja laskeutua maan pinnalle. Seuraavassa kuvassa mies istuu tuolissaan ja tuijottaa sanattomana eteensä. Kolmannessa kuvassa miehen paikka ja asento ovat yhtä entiset, mutta hän ajattelee: ”Hitsi, hän näyttää tutulta”. Samanlaisia vierotusoireita koen itsekin, kun heinäkuu koittaa ja maailmanmestari on selvillä. Joskus olen ajatellut, että taivaassa voisivat olla menossa ikuiset jalkapallon MM-kisat. Jotenkin se ei kuitenkaan taida sopia paikan henkeen, ei ainakaan sellaisena kuin sitä tavallisesti kuvitellaan.
 
Aivan kaikki ei sentään mene ohi tajunnasta jalkapallojuhlankaan aikaan. Olen nimittäin seuraillut kiinnostuneena Raamattujen ja pornolehtien vaihtojuttua, joka on viime viikkoina ylittänyt uutiskynnyksen useallakin taholla. Homma lähti liikkeelle vapaa-ajattelijoiden tempauksesta, jossa heille tuotua Raamattua (tai muuta uskonnollista kirjaa; koraanikin kuulemma kelpasi) vastaan sai Jallun tai jonkun muun ns. miestenlehden. Jotkut kristilliset piirit tietysti keksivät kääntää asian toisin pain: vessalukemista vaihdettiin Raamattuihin. Ihan näppäriä ideoita molemmat. Sitä tarina ei ole kertonut, kummassa vaihtopisteessä menekki oli suurempi.
 
Raamatut, virsikirjat ja muut sellaiset päätyivät kuulemma jätepaperiksi; oletettavasti ja toivottavasti näin kävi myös Raamattujen vastineeksi kerätylle pornolehdille. Hyvä, ettei saaliita ainakaan poltettu. Historia on nimittäin toistuvasti opettanut, että missä poltetaan painotuotteita, siellä ajan mittaan poltetaan myös ihmisiä.
 
Perustelut sille, miksi Raamattuja vaihdettiin nimenomaan pornolehtiin, menivät jotenkin siihen malliin, että tempauksella haluttiin havainnollistaa modernin seksuaalikulttuurin vapautumista siitä säälittävästä antiikkisesta ahdasmielisyydestä, mitä Raamatussa markkinoidaan. Sikäli kuin tästä oli tarkoitus olla kyse, perustelun keksijältä on kyllä jäänyt Raamattu lukematta. Ihminen kuvataan Raamatussa seksuaalisena olentona alusta saakka, puolisoon liittyminen ja perheen perustaminen nähdään Vanhassa testamentissa Jumalan kansan pyhäksi velvollisuudeksi, Laulujen laulun rakkausrunous hakee vertaistaan vaikka missä maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa ja eräiden Vanhan testamentin keskeisten hahmojen seksuaalimoraali jättää suoraan sanoen toivomisen varaa. Uusi testamentti korostaa perhe-elämää ihmisen perustavana elämänmuotona ja kehottaa ylläpitämään sitä koko lailla samassa hengessä kuin tämän päivän terapeutit ja ihmissuhdeasiantuntijat. Kristinuskoon kiistatta sisältynyt seksuaalikielteisyys ei ole Raamatun syytä vaan siitä tehtyjen historia- ja kulttuurisidonnaisten tulkintojen. Oikeastaan pornolehtiä olisikin pitänyt Raamatun sijasta vaihtaa kirkkoisien ja herätysliikesaarnaajien kirjoituksiin. Ongelmaksi olisi vain tullut se, että vaihtopisteissä olisi ollut turhan hiljaista.
 
Luulen kuitenkin, että Raamattujen vaihtokaupassa pornolehtiin oli kyse muusta kuin siitä, että Raamattuja haluttiin pois kansamme seksuaalitraumoista vapautumisen ja muutenkin rennomman elämänmenon tieltä. Julkisuutta kiinnostavat oudot rinnastukset, kummalliset vastakkainasettelut ja ristiriidat, ei ilmiöiden tai hengentuotteiden tarkastelu niiden omista lähtökohdista tai sanomasta käsin. Vaihtokaupan uutisarvo perustui Raamatun ja miestenlehden absurdille rinnastukselle: saatiin syntymään mielikuva, että Raamattu on suurin piirtein yhtä laadukas hengentuote kuin pornolehti. Medianäkyvyyttä ja raflaavien mielikuvien valtaa vapaa-ajattelijat tempullaan siis lopulta hakivat, olivat selitykset homman tarkoituksesta virallisesti ihan mitä tahansa.
 
Tai ellei näin ole, vapaa-ajattelijat ilmeisesti tosissaan tahtovat sanoa, että pornolehtien elämänmalli on se, mitä meilläkin pitäisi ihannoida ja edistää. Haloo! Ihmisoikeus-, naisasia- ja vastaavat järjestöt ovat olleet omituisen hiljaa tästä jutusta. Mahdetaanko sielläkin näinä aikoina keskittyä tärkeimpiin asioihin eli jalkapalloon?
 
Painotuotteena Raamattu ei ole meille kristityille pyhä, oleellista on sen sanoma. Jos sanoma on meille tärkeä, se ei katoa vaikka kaikki maailman Raamatut korvattaisiin pornolehdillä. Jos taas tuo sanoma ei ole meille elämää kantava voima, meitä ei pelasta se, että kirjahyllymme pullistelisi Raamattuja.
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7934 Tue, 8 Jun 2010 13:50:46 +0300 Salme Kaikusalo <![CDATA[Matkailu avartaa (Salme Kaikusalo) ]]> Viimeisen postauksen kirjoittamisesta on vierähtänyt pitkä tovi. Aika aikaa kutakin.

Pääsiäisen tienoilla olimme mökillä viikon verran. Lomamme ei ajoittunut parhaaseen talviaikaan vaan lumet alkoivat silloin jo sulaa ja koko viikon satoi vettä ja räntää ja tiet olivat kuravellinä.

Mutta menihän sekin viikko lueskellen ja saunoen.

 

Toukokuussa vietimme reilut kaksi viikkoa Amerikassa tyttäremme ja hänen perheensä luona. Floridassa oli oikea helle. Heti aamusta +30 astetta ja myöhemmin päivällä enemmän. Ilma oli myös kosteaa, joten ulkoilua ei voinut harrastaa kuin varhain aamulla. Sisätiloissa puhalsi voimakas viilentävä tuuletus, joten lämpötila vaihteli jatkuvasti.

 

Täytyy sanoa, että Amerikassa kaikki on suurempaa, ainakin fyysisesti. Ihmiset olivat ystävällisiä ja tervehtivät vastaan tullessa myös vieraampia. Näin ainakin niillä kulmilla, missä oleskelimme.

Eri kansallisuuksien kirjo on silmiinpistävä.

 

Vierailimme myös lähi seurakunnassa, joka lukeutuu lähinnä vapaisiin kirkkokuntiin. Siellä oli iloinen ja Jumalaa ylistävä ilmapiiri. Opetus oli raitista ja raamatullista. Seurakunnassa vallitsi järjestys ja kurinalaisuus, mutta se ei merkinnyt tiukkapipoisuutta tai Hengen tyrehdyttämistä.

Viihdyimme heidän seurassaan hyvin.

 

Menomatkalla meillä oli koneenvaihto Amsterdamissa, jossa jouduimme viipymään uuden tuhkapilven vuoksi kuusi tuntia suunniteltua kauemmin. Lensimme sitten lumisten vuorien yli ja saimme katsella koneesta, kuinka tuhka peitti valkean lumen harmaalla kerroksella ja kuinka vuorien välissä olevien jokien sulavesi oli kuravelliä, joka näytti ikävän harmaalta.

Tulomatkalla tulivuori ei enää tuprutellut tuhkaansa ja pääsimme kotiin aikataulun mukaisesti.

 

Viime viikon sitten teinkin urakalla kotitöitä, pesin ikkunoita ja sen sellaista. Viikonloppuna haravoimme mökillä ja laitoimme paikat kesänvietto kuntoon. Mökillä oli ihana tuoksu kun kielot ja sireeni kukkivat parhaassa loistossaan. Yleensähän kielot kukkivat lähempänä juhannusta. Mutta kiitos Jumalalle tästä Suomen kesästä. Se ei ole liian kuuma, joskus ehkä liian kylmä…

 

Olen kiitollinen, että olen suomalainen ja saan asua Suomessa. Jumala maatamme ja sen asukkaita siunatkoon!

]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7909 Tue, 1 Jun 2010 16:26:59 +0300 Krista Valtonen <![CDATA[Seurakunnan palvelijana (Krista Valtonen) ]]> Minut vihittiin papiksi Pyhän Kolminaisuuden päivänä Tapiolan kirkossa Espoossa. Pappisvihkimystä vietetään tavallisen jumalanpalveluksen yhteydessä, mutta siihen kuuluu erityiset osiot vihkimyksille. Samassa messussa vihittiin kahden papin lisäksi myös seitsemän diakonia.
 
Pyhän evankeliumitekstiksi sattui kertomus Nikodemuksen yöllisestä vierailusta Jeesuksen luona (Joh. 3:1-15). Nikodemus oli kiinnostunut uskosta ja halusi vastauksia kysymyksiinsä. Piispa saarnasi mielenkiintoisesti uskon heräämisestä, kyselemisestä ja yksinkertaisesta uskosta. Vieläkin parempi saarna minulle oli kuitenkin siinä hetkessä eräät rippikoululaiset.
 
Me vihittävät istuimme luonnollisesti eturivissä, mutta toiseen penkkiriviin oli eksynyt joukko poikia, jotka olivat selvästi hakemassa messusta merkintää rippikouluunsa. Eivät olleet pojat varmaan ennakoineet sitä, että messussa sai sinä pyhänä istua tavallista pidempään. Jo alkuvirren aikana kuului takanani hämmentynyttä supinaa: Mikä toi on? (piispan sauva), onks toi ihan oikea piispa? Hei mitä ne nyt tekee? Miks noi rukoilee silmät kiinni? Miks noilla on vihreät paidat? (diakonit)
 
Samaa supinaa jatkui lähes koko messun ajan. Ehtoollisen jälkeen joku heistä kuiski puhelimeen en mä nyt voi tulla kun oon kirkossa. Tulkitsin supinan aidon kiinnostuneeksi ja uteliaaksi, en millään tavalla pahantahtoiseksi. Ihan varmasti pappisvihkimys näyttää rippikoululaisen silmin oudolta ja uudelta, kun ei se ole meille kirkon työntekijöillekään mitään jokapäiväistä. Omalla kohdallani tilaisuus oli luonnollisesti ainutlaatuinen. Piispan meille vihittäville kohdistetut sanat siitä, kuinka kyseleviä tulisi rohkaista, konkretisoituivat selkäni takana.
 
Siinä on haastetta kerrakseen, nimittäin muiden rohkaisemisessa. Kuinka voisin oppia tunnistamaan seurakuntalaisten tarpeet ja kysymykset ja reagoida niihin juuri oikealla tavalla? Kuinka muistaisin selittää joka kesä yhtä suurella innolla kristinuskon perusasioita rippikoulunuorille, vaikka itselle ne tuntuvatkin jo tutuilta asioilta. Olen kuitenkin huomannut, että muiden kysymyksiin vastatessa oppii paljon itsekin.
 
Pappislupauksessa lupasin, että ”tahdon - - - palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita.” Pappi on siis paitsi Jumalan, myös ihmisten palvelija. Mitä merkitsee palvelu? Vierastan hieman taloustieteellisten käsitteiden käyttöä kirkollisissa yhteyksissä, mutta jotain yhteistä seurakunnan palvelulla on muunkin palvelun kanssa. Internet-ajan lähde Wikipedia määrittelee palvelun näin:
 
Palvelu tarkoittaa - - - aineettoman hyödykkeen tuotantoa asiakkaalle. Palvelut määritellään yleensä suhteessa konkreettisiin tuotteisiin, jolloin niillä voidaan nähdä olevan seuraavat neljä erityispiirrettä:
·       Palvelut ovat ainakin osaksi aineettomia.
·       Palvelut ovat prosesseja tai toimintasarjoja.
·       Palvelut kulutetaan (tai koetaan) samanaikaisesti kun niitä tuotetaan.
·       Käyttäessään palveluja asiakas itse osallistuu palvelutapahtuman tuottamiseen.
Nämä piirteet voisivat sopia kuvaamaan myös sitä palvelua, joka papin osaksi on annettu. Palvelu, jota voin tarjota, on mitä suurimmassa määrin aineetonta. Palvelukset eivät toivottavasti yleensä ole satunnaisia toimia, vaan pidempiaikaisia prosesseja, joita seurakuntalaiset ovat itse mukana tekemässä.
Toisaalta tässä palvelussa on mukana on aina ”x-factor”. Tuo määrittelyitä pakeneva tekijä on Jumala itse, joka ei ole seurakunnan palvelijan hallittavissa, ja jonka toiminnalle pappi tai kukaan muukaan ei voi asettaa laatumittareita. Hän, joka herättää nuo kysymykset ja uskon meissä. Se olisi hyvä papinkin muistaa.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7899 Thu, 20 May 2010 15:27:40 +0300 Seurakuntavaalit 2010 <![CDATA[Luottamus (Seurakuntavaalit 2010) ]]> Syksyn seurakuntavaaleissa valitsemme luottamushenkilöt Suomen ev.lut. seurakuntien kirkkovaltuustoihin ja seurakuntaneuvostoihin. Seurakuntiin valitaan yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla noin 10 000 luottamushenkilöä. Järvenpään seurakunnassa vaalit pidetään kaksipäiväisinä 14.–15.11.2010. Valtuutettuja valitaan 33, jotka johtavat seurakuntaa nelivuotiskauden 2011–2014.
 
Luottamus on tärkeä asia. Itse asiassa koko maailma toimii luottamuksen varassa. Noudatamme erilaisia sääntöjä, koska LUOTAMME, että muutkin noudattavat niitä. Muuten vallitsisi kaaos, esimerkiksi liikenteessä. Vallitseva taantuma alkoi finanssikriisistä, koska rahamaailma ei enää luottanut, että suuri osa luottoa saaneista pystyisi maksamaan velkansa. Jälkikäteen on kerrottu, että koko pankkimaailma oli vaarassa kaatua, elleivät valtiot olisi pumpanneet varoja järjestelmään, joka toimii luottamuksen varassa. Jälleen tänä keväänä 2010 Kreikan rahoituskriisin yhteydessä koeteltiin niin rahamaailman kuin tavallisten ihmisten luottamusta järjestelmään.
 
Seurakunnissa on monenlaista luottamusta: mm. seurakuntalaisten luottamusta luottamushenkilöstöön, luottamushenkilöiden luottamusta viranhaltijoihin ja työntekijöihin ja päinvastoin, luottamusta ihmisten välillä ja luottamus Jumalaan.
 
Seurakuntalaisen luottamus luottamushenkilöjärjestelmään perustuu demokraattiseen perinteeseemme ja tapaamme yleensäkin hoitaa asioita. Demokraattinen päätöksenteko on valtion ja kuntien lisäksi vallalla erilaisissa järjestöissä ja mm. asunto-osakeyhtiöissä. Demokratian ideaalina on, että valitut luottamushenkilöt edustavat jäsenistöä eivätkä aja ensisijaisesti omaa etuaan. Jäsenistö ja media seuraavat annettujen lupausten lunastamista. Luottamusta luodaan lupausten lunastamisella.
 
Demokraattinen luottamushenkilöjärjestelmä seurakunnissamme pohjautuu demokratiaperinteen lisäksi luterilaisuuden oppiin yleisestä pappeudesta. Opin mukaan seurakunnan muodostavat kirkon jäsenet yhdessä. Kaikkien tulee osallistua yhteiseen kutsumukseen ja tehtävään. Jokainen voi ja jokaisen tulee palvella seurakuntaa niillä armolahjoilla, joita hänelle on suotu. Osalle jäsenistä tämä tarkoittaa yhteisistä asioista huolehtimista. Jokaisella jäsenellä on oma roolinsa yhteisössä. Periaate on velvoittava ja olettaa varsin suurta aktiivisuutta seurakunnan jäseniltä.
 
Kolmas demokratian peruste seurakunnissa on niiden verotusoikeus. Kaikilla organisaatioilla, joilla on verotusoikeus, tulee olla demokraattisesti valitut päättäjät ja valvontajärjestelmä. Seurakunnat ovat osa julkishallintoa. Nimensä mukaisesti julkishallinnon päätöksenteon tulee olla pääsääntöisesti julkista. Verovaroin toimivalla organisaatiolla pitää siis olla julkinen luotettavuus.
 
Miten demokratia toteutuu seurakunnissa? Siihen on yhtä monta subjektiivista vastausta kuin on vastaajaakin. Jos mittarina pidetään äänestysaktiivisuutta, joka on alhainen vain 14,5 % valtakunnallisesti ja 17,5 % Järvenpäässä vuoden 2006 vaaleissa, niin alhaisesta äänestysprosentista voidaan tulkita joko, että asiat ovat huonosti tai että asiat ovat niin hyvin, että ei tarvitse äänestää. Seurakuntalaisten sitouttamisen ja sen kannalta katsottuna, edustaako demokraattinen järjestelmä koko jäsenistöä, olisi hyvä saada äänestysprosentti nousemaan. Äänestysprosenttiin voivat positiivisesti vaikuttaa uudet nuoret äänestäjät. Tämän syksyn vaaleissa saavat ensimmäistä kertaa äänestää 16-vuotta täyttäneet. Yleensä, kun äänestää ensimmäistä kertaa sen tullessa mahdolliseksi, äänestämisestä tulee tapa vaikuttaa asioihin.
 
Sitä miten demokratia toteutuu kirkossa ja seurakunnassa, on tutkittu melko vähän. Onkin melkoinen poikkeus, että Järvenpään seurakunnassa on kaksi työntekijää, jotka ovat aihetta tutkineet. Oma pro graduni Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitokselle 2007 ”Valta dualistisessa johtamisessa” on katsottavissa http://tutkielmat.uta.fi/haekokoversio.php?id=16948. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten demokratia ja valta toteutuvat seurakunnan dualistisessa johtamisjärjestelmässä luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden välillä. Seurakuntapastorimme Krista Valtonen on tehnyt yleisen käytännöllisen teologian pro gradunsa ”Demokratia kansankirkon kulmakivenä” Helsingin yliopistossa tammikuussa 2010. Tutkimus on luettavissa osoitteessa https://oa.doria.fi/handle/10024/59435. Tutkimuksen kohteena olleista Espoon hiippakunnan luottamushenkilöistä 86,2 % pitää oman seurakuntansa toimintaa demokraattisena ja vain 8,7 % vastaajista ei luota seurakuntansa kirkkoherraan. Ks. taulukko pro gradun sivulla 55.
 
Perimmäisenä meillä on kuitenkin luottamus Jumalaan. Kristittyinä meidät on kutsuttu uskomaan kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakastamaan lähimmäisiämme. Saamme luottaa siihen, että Jumala on armossaan lunastava meidät. Tämän luottamuksen varassa meidän on hyvä toimia seurakunnassa niin sen hallinnossa kuin varsinaisessa toiminnassa.
 
Kari J. Hietala
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7872 Tue, 18 May 2010 10:23:19 +0300 Kai Peltonen <![CDATA[Tervejärkinen vs. perinteinen (Kai Peltonen) ]]> Helsingin hiippakunnan piispanvaalin ensimmäisen kierroksen antia kommentoitiin valtakunnallisessa sanomalehdessä (HS 12.5.2010) lievästi sanoen kummallisesti. Toisella kierroksella ovat kuulemma vastakkainen ”tervejärkinen” ja ”perinteinen” ehdokas. Luonnehdinnat eivät jätä epäselvää siitä, kumpaa tarjokasta lukijan kannattaa toivoa voittajaksi toisella kierroksella.
 
”Tervejärkinen” ja ”perinteinen” on outo vastakkainasettelu. Tervejärkisen vastakohta lienee ”tervejärjetön” tai ”sairasjärkinen” poloinen, mitä tuollainen käytännössä olisikaan. Perinteisen vastapooli puolestaan olisi kai perinteistä ”piittaamaton” tai ne ”hylännyt” henkilö. Jos kääntäisimme piispanvaalin asetelman ylösalaisin näiden määritelmien pohjalta, toiselle kierrokselle olisivat siis valikoituneet ehdokkaat, joista toinen on vailla tervettä järkeä ja toista ei kirkon perinne kiinnosta pätkän vertaa. Kyllä ovat äänestäjät sopan keittäneet.
 
En kyllä usko, että kumpikaan ehdokkaista tunnistaa näin muotoillusta asetelmasta sen enempää itseään kuin toistakaan. Eniten kyse on lehden linjasta ja toimittajan demagogiasta.
 
Perinteinen ehdokas oli ansainnut tittelinsä sillä, että hän ”ymmärsi” naispappeuden vastustajia ja kirkon homokielteisiä piirejä. Tervejärkisen toisesta ehdokkaasta teki puolestaan se, että hän osasi erottaa tärkeän vähäpätöisestä: kirkon oppia ja uskoa koskevat asiat eivät häntä hetkauttaneet, kaikenlaiset vähemmistöryhmät kylläkin. Jälleen luonnehdinnat tuskin kuvaavat ehdokkaiden tosiasiallisia näkemyksiä vaan pikemminkin sanomalehden kuvitelmaa siitä, mikä kirkossamme tänään pitäisi olla tärkeätä.
 
Piispanvaalin kiihdytyskierros nosti mieleen ajatuksia toisesta yhteydestä. Luen joskus kirkkoa koskevia mielipidekeskusteluita netissä, en erityisellä innolla mutta sen verran, ettei se ihan outo maailma minulle ole. Enenevässä määrin siellä tulee vastaan ilmoituksia, joissa kirjoittaja on eronnut kirkostamme siksi, ettei hän enää kykene ottamaan vakavasti kirkon oppeja. Jeesuksen syntyminen neitsyestä, ihmeet sekä ylösnousemus kuolleista ovat – niin sanotaan – tarinoita, joihin tavallisella järjellä varustettu ihminen ei voi enää uskoa, ei vaikka sielunsa perukoilla ehkä haluaisikin. Sama koskee pyhä henki-, taivas ja helvetti-, ehtoollis- ym. satuja. Ne ovat pelkkää esihistoriallista tai ainakin keskiaikaista jätettä, joka ev.-lut. kirkon pitäisi pikimmiten heivata yli laidan, jos se mielii pitää kiinni postmodernin kansan syvistä riveistä.
                                   
Kommentiksi sekä piispanvaaliartikkeliin että nettikeskusteluihin riittäisi oikeastaan se, että siteeraisi Paavalia hänen ensimmäisestä kirjeestään korinttilaisille. Teenkin se kohta, mutta pari mielestäni oleellista näkökohtaa kuitenkin ensin.
 
Kristinuskoa on länsimaissa voimallisesti järkiperäistetty jo vuosisatojen ajan. Ja tulokset näkyvät: Euroopasta on hyvää vauhtia tulossa kristinuskon takapajula. Täällä kirkot näivettyvät (siihen tapaan kuin nyt Suomessakin) samaan aikaan kun ne muualla kasvavat. Jos kirkko tekisi bisnestä, johto olisi viety lankulle ajat sitten. Nettikeskusteluissa, joihin edellä viittasin, kuuleekin joskus todella terveen järjen äänen: ev.-lut. kirkko olisi oikeasti mielenkiintoinen, jos se ei keskittyisi kaikkien miellyttämiseen ja yleishyödylliseen paatokseen vaan yrittäisi olla kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä eli uskonnollinen yhteisö.
 
Kristinusko on uskonto siinä kuin kaikki muutkin uskonnot. Sen tarkoitus on antaa tarkoitus näennäisesti tarkoituksettomalle, mieli olemassaololle ja selitys sille, mitä näemme ja koemme. Jos joku ei kaipaa elämälleen tarkoitusta ja olemiselle mieltä, ei väkisin. Nämä ovat uskon asioita, joista emme voi vakuuttautua muuten kuin henkilökohtaisesti. Uskon asioissa ns. terve järki on tuottanut ja tuottaa jatkossakin kunnioitettavan määrän mitä erilaisimpia ja keskenään mitä ristiriitaisimpia vakaumuksia. Mikä on yhdelle pyhää, on toiselle silkkaa pimeyttä.
 
Yksi uskonto (tai kirkko) ei ole koskaan voinut sulkea sisäänsä kaikkea inhimillistä uskonnollista ajattelua ja kokemusta. Ei sen tarvitsekaan. Oleellista on, että se tarjoaa samalla tavoin ajatteleville tilaisuuden uskoa yhdessä – ja muille tilan uskoa omalla tavallaan omissa yhteisöissään. Kaikkea uskonnollista elämää hallitsemaan ja määrittelemään pyrkivä ”terve järki” sen sijaan muuttuu ajan mittaan uskonnoksi sekin, juuri siksi minkä se alun perin halusi panna järjestykseen.
 
Ja nyt Paavalia (1. Kor. 1:23–25, 27–28):
 
”Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.
 
Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, se Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.”
 
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7821 Fri, 30 Apr 2010 12:31:21 +0300 Kai Peltonen <![CDATA[Matkailu avartaa? (Kai Peltonen) ]]> Otsikon tapaan on moni suomalainen saanut sanoa – tai joutunut sanomaan – sen jälkeen kun lentoliikenne Euroopassa alkoi kangerrella. Helppo kotimatka lentokoneessa vaihtui vuorokausien linja-autossa rähjääntymiseksi läpi keskisen tai itäisen Euroopan, nuokkumiseksi rautatieasemilla, laivojen kansituoleilla ja bussien lattioilla. Tai sitten lomailua aurinkorannoilla oli ”pakko” jatkaa päiväkausia, vaikka laskun maksajasta ollut tietoa.
 
Logistisen sotkun taustalla oli se, että tulivuori Islannissa päästi sisuksistaan ilmoille hieman tuhkaa. Tulivuorien mittakaavassa kyse oli tosin vain pikku tussahduksesta. Esimerkiksi runsas 70 000 vuotta sitten vastaava ilmiö paljon järeämmässä mittakaavassa päästi ilmakehään sellaisen määrän auringonvaloa torjuvaa materiaalia, että maapallon keskilämpötila laski vuosiksi reippaasti toistakymmentä astetta. Tutkijoiden mukaan silloinen ihmiskunta selvisi sukupuutolta vain nipin napin. Kuvittele, mitä tuollainen luonnonilmiö merkitsisi nyt: saisimme olla onnellisia, jos tulevana juhannuksena meillä ei olisi pakkasta. Ongelmissa olisivat silloin huomattavasti paljon isommat ja tärkeämmät asiat kuin lentoliikenne.
 
Pieni on ihminen luonnonvoimien rinnalla, se on taas nähty. Kun luonto puhuu hiemankin kovemmalla äänellä, ihminen ei voi oikeastaan muuta kuin sopeutua. Nykyihminen on lisäksi rakentanut maailmansa niin monimutkaiseksi sidoksien, verkostojen ja seurannaisvaikutusten ryppääksi, että nyrjähdys systeemin yhdessä kohdassa vaikuttaa nopeasti dominopalikkailmiön tavoin. Sekin nähtiin taas. Mutta aina kaikki tällainen yllättää meidän ikään kuin housut kintuissa. Niin kuin tulivuoret eivät olisi kautta maailmanhistorian aina silloin tällöin purkautuneet.
 
Lehtiä lueskellessani ja telkkaria katsellessani minua varsinaisesti kuitenkin kummastutti se, millaiseen määrään ihmisiä tuhkapilvien seisauttamalla lentoliikenteellä oli vaikutusta. Toisin sanoen ainakin me suomalaiset matkustamme tosi paljon keskellä ihan tavallista huhtikuuta. Kirkollisella valtalehdelläkin kului melkein sivu sen luettelemiseen, keitä kaikkia kirkollisia vaikuttajia ja kellokkaita oli jumissa jossakin päin maailmaa, neuvotteluissa, opintomatkoilla, lomilla tai millä lie reissuilla. Tai kuinka monta tärkeätä lentoa sinne, tänne ja tuonne kirkon menoista piittaamaton tuhka-annos ilmakehässä uhkasi jättää terminaaliin. Kovin on globaalia meininki politiikassa, talouselämässä ja muiden perässä kirkossammekin.
 
Kahta asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin, paljonko tuhkauhkan pysäyttämästä reissaamisesta oli oikeasti tarpeellista? Vaikka meillä on satelliittiyhteydet, sähköpostit sun muut, väki näyttää työkseen matkailevan siihen malliin, että vaikka taivaalta ei tila lopu niin lentokentät ovat tukehtua väenpaljouteen. Miksi? Mitä me tietoliikennetekniikalla teemme, ellei yhteydenpito maailman laitojen välillä sen avulla onnistu? Tai paljonko vaikkapa kirkollisverovaroja käytetään kirkolliseen (tai hienommin ekumeeniseen) turismiin, jonka arkinen hyöty seurakunnille on lievästi sanoen kaukaa haettua?
 
Tiedän monien repivän vaatteensa jos tämän kuulisivat. Kristinuskohan on aina ollut maailmanlaaja ilmiö! Kaikki on globaalia, tokihan meidänkin pitää olla! Tukehdumme omaan kirkolliseen tunkkaisuuteemme, ellemme pidä aktiivisia yhteyksiä ulkomaailmaan! Mikä ettei noinkin. Se asia ei kuitenkaan muutu miksikään, että tämä pohjoinen maapala on se, johon Jumala on kaukaa viisaudessaan meidät istuttanut. Arkinen vaivannäkö sen hyväksi on meidän osamme ja asiamme, vaikkei se aina hohdokasta olekaan. Miten se onnistuu, jos väkemme seilaa pitkin maailmaa – tai taivasta tässä tapauksessa?
 
Toiseksi mietin kirkollisia ilmasto-ohjelmia, kirkkomme ekologista paatosta ja muodikkaita vaatimuksia kohtuullisuudesta, vaatimattomuudesta, tulevien sukupolvien elinehtojen vaalimisesta. Miten tämän kanssa sopii yhteen se, että iso ongelma kirkon väelle on kun ei pääse lentämään? Kuten tunnettua, lentäminenhän on liikkumisen muodoista kaikkein saastuttavin ja luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta piittaamattomin. Minusta ei se sovi mitenkään. Jos haluamme olla oikeasti johdonmukaisia ja uskottavia puheissamme ja teoissamme, jompaakumpaa pitäisi reilusti vähentää, joko matkustelua tai suuria ekologiapuheita. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa totta. Sama pätee toki autoiluunkin; turha esiintyä ekologina, jos mihinkään ei selviä muuten kuin omalla autolla.
 
Matkailu avartaa, sanotaan. Olen itse asunut ulkomailla ja matkustellut muutenkin sen verran, että voihan tuohon yhtyä. Mutta tätä nykyä olen jo siinä määrin kyllästynyt ruuhkiin ja tungokseen, economy class – penkkeihin, hotelleihin, joita mahtuu kolmetoista tusinaan, ja yleensäkin ihmisenä olemisen perustavanlaatuiseen yhdenmukaisuuteen täällä ja tuolla, että tosi hyvä syy pitää olla, jotta enää liikahdan kotimaisemista mihinkään. Jos jonkun mielestä olen tästä syystä juntti niin sitten olen. Itse rohkenen kuitenkin uskoa oppineeni vihdoin jotain.
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7784 Mon, 26 Apr 2010 12:41:41 +0300 Maria Puotiniemi <![CDATA[ (Maria Puotiniemi) ]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7760 Fri, 16 Apr 2010 8:59:17 +0300 Nina Vitikainen <![CDATA[Minä olen leipä (Nina Vitikainen) ]]> Suuren leipurin käsissä
minut on tehty
veteen sekoitettu
kuohuvat tunteet
ja maan viljan tomu.
 
Oliivilehdon hedelmistä
sielun ravintoa puristettu.
Kuohuvien tunteiden aisapariksi
makeaa hunajaa
rakkauden lämpöä antamaan.
 
Suuren leipurin käsissä
minut on koulittu.
Elämän ainekset
savikulhossa sekoitettu.
Leipurin työpöydällä
rakkauden muotoon vaivattu.
 
Pellavaliinan alla
lepohetki siunattu - ja sitten
tuliseen uuniin
kypsymään asetettu.
 
Suuren leipurin käsissä
minut on tehty.
Haavoja kylkeeni viilletty,
haavat hellästi voideltu.
 
Jotta voisin omastani jakaa
ravintoa nälkäisille sieluille,
Suuren leipurin
siunatussa ruokapöydässä.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7735 Fri, 16 Apr 2010 8:47:43 +0300 Nina Vitikainen <![CDATA[Anteeksiko (Nina Vitikainen) ]]> Miten voi antaa anteeksi ihmiselle, joka ei mitenkään kadu tekoaan? Joka ei mitenkään ymmärrä loukanneensa? Joka ei ota vastuuta omista teoistaan tai sanoistaan?
 
Anteeksi voi silti antaa. Silloin anteeksianto lohduttaa sitä, joka tahtoo sopua ja anteeksiantoa. Toinen osapuoli sitä vastoin ei ehkä koe saavansa anteeksi, koska ei nöyrry myöntämään omaa osuuttaan.
 
Anteeksiantoa voi käyttää myös väärin. Näennäisesti katuva pyytää anteeksi, jotta kiristynyt ilmapiiri tasottuisi. Hän lupaa parantaa tapansa. Aina seuraavaan kertaan asti. Hiljalleen anteeksianto kärsii inflaation. Silloin kyky antaa tai pyytää anteeksi katoaa. Samalla katoaa myös luottamus. Syntyy E.V.V.K. -ilmiö. Omatunto turtuu, eikä mikään enää merkitse mitään. Tätä tapahtuu usein niiden ihmisten keskuudessa, joille valheellinen riippuvuuselämä on tärkeämpää kuin totuus.
 
Olen antanut anteeksi minua loukanneille ihmisille, mutta ovatko he itse antaneet anteeksi itselleen?
 
Anteeksianto ei ole sitä, että asia voidaan pyyhkiä pois päiväjärjestyksestä ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. EI! Vaan anteeksi saaminen edellyttää juuri sitä, että nöyrrytään myöntämän myös oma osuus.
 
Riidassa ja rikoksessa on aina vähintään kaksi osapuolta. Loukattu osapuoli on tullut puolitiehen vastaan, mutta saanut edelleen tuta olevansa syyllinen rikokseen, jonka uhri itse oli. Rikoksen tekijä vastaavasti koki tapahtumasarjan selvityspyynnön uhkavaatimuksena. Miksi ihmeessä? Hänhän on saanut jo anteeksi. Eikä olisi mitään anteeksi pyydettävää, anteeksi annettavaa tai anteeksi saatavaa, jos mitään väärää ei olisi koskaan tapahtunut.

]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7734 Tue, 13 Apr 2010 20:46:09 +0300 Salme Kaikusalo <![CDATA[Tämän päivän mietteitä (Salme Kaikusalo) ]]> Pääsiäinen tuli ja meni. Vietimme sen mökillä. Siellä oli vielä lunta kahlattavaksi ja jäitä järvessä. Joutsenet tosin olivat jo palanneet ja lensivät kumeasti kronklottaen päidemme yli. Vuosi toisensa jälkeen ihmettelen, miten ne tarkenevat hyisessä vedessä. Mutta Luoja on luonut ne kestämään hyisen veden viileyden.

 

Pääsiäinen muistutti jälleen sovituksesta ja syntien anteeksiantamisesta sekä iankaikkisesta elämästä taivaassa. Jeesus mahdollisti kaiken tuon uhraamalla itsensä Golgatan ristillä minun ja meidän puolestamme. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Ilman Jeesusta olisin tuomittu ikuiseen kadotukseen.

 

Olen osallistunut tänä kevätkautena Missio Järvenpään järjestämään raamattukouluun. Se on ollut mielenkiintoinen kokemus ja samalla olen saanut kertausopetusta kristinuskon keskeisistä asioista.

Kullakin kerralla on eri opettaja ja sekin lisää ”koulun” värikkyyttä, sillä opettajia on eri kirkkokunnista.

Meitä on joka maanantai mukana oppimassa täysi kristillisen koulun auditorio innokkaita oppilaita. Kuulimme juuri, että mukaan on ilmoittautunut jo 104 ihmistä. Hienoa.

 

Raamattukoulussa on jokaisen oppitunnin jälkeen mahdollisuus osallistua myös ryhmiin, joissa keskustellaan illan aiheesta. Olen toinen ryhmämme vetäjistä. Meitä on mukana joka ilta 8-10 henkilöä ja vaihdamme ajatuksia sekä myös rukoilemme kunkin esille tuomien rukousaiheiden puolesta. Olemme saaneet jo rukousvastauksiakin. Kiitos Jumalalle!

 

Toukokuussa olemme lähdössä mieheni kanssa Amerikkaan tyttäremme ja hänen perheensä luokse. He ovat siellä viettämässä vuorotteluvapaata ja tulevat pois kesäkuussa. Joten käymme heidän luonaan ennen kuin he palaavat takaisin. Emme ole aiemmin käyneetkään Amerikoissa, joten odotamme matkaa mielenkiinnolla.

 

Elämme mielenkiintoista ja vakavaakin aikaa taloudellisesti, henkisesti sekä hengellisesti. Vain Jumala yksin tietää, miten maailma tulevaisuudessa makaa ja miten tilanteet kehittyvät ympäri maailmaa.

 
Joka aamu on armo uusi, miksi huolta siis kantaa. Varjot väistyy ja vajavuus, Herra kuormamme kantaa. Kiitos Jumala, että olet uskollinen ja autat joka päivä.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7725 Tue, 13 Apr 2010 10:00:34 +0300 Krista Valtonen <![CDATA[Uskontodialogia – Järvenpäässä? (Krista Valtonen) ]]> Olin vierailulla Järvenpään moskeijassa opiskelijaryhmän kanssa. Moskeija on Suomen tataariyhteisön moskeija, ja meidät otti siellä vastaan koko elämänsä Järvenpäässä asunut ystävällinen tataarirouva. Hän kertoi laveasti paitsi tataarien historiasta myös Järvenpään yllättävän monikulttuurisesta historiasta. Monelle pitkään Järvenpäässä asuneelle se tuskin on mikään yllätys, mutta minulle tieto oli uutta. Kuulimme moskeijassa, kuinka 1940–50-luvuilla Järvenpäässä monet eri kansallisuudet kohtasivat arkipäivässä. Jokaista tervehdittiin kohteliaasti omalla kielellä – ainakin здравствуйте ja god dag olivat tervehdyksiä, jotka monista eri etnisistä taustoista tulleet lapset osasivat.
Arkipäiväisiä ovat usein myös kohtaamiset eri uskontojen edustajien välillä. Vaikka suurin osa suomalaisista on kristittyjä ja suurin osa myös luterilaisia, ei varsinkaan pääkaupunkiseudulla – johon Järvenpääkin kuuluu – voi kohtaamisilta välttyä. Eikä välttelyyn ole mitään syytäkään. Osa eri uskontojen edustajista on maahanmuuttajataustaisia ja osa vähemmistöistä jo niin pitkään Suomessa eläneitä, ettei voida oikein puhua maahanmuuttajista.
Sanotaan, että moni maallistunut eurooppalainen on joutunut miettimään omaa uskonnollista identiteettiään vasta silloin, kun hän on kohdannut jonkun muun uskonnon harjoittajan. Hän joutuu kohtaamisen yhteydessä miettimään, miksi joku tapa tai uskomus tuntuu oudolta. Omia tapoja ei ole tullut ehkä oikein koskaan sisäistäneeksi ja sen myötä kyseenalaistaneeksi, jos niillä ei ole itselle (ainakaan kovin eriteltyä) hengellistä merkitystä. Moni ei ole ehkä kysynyt itseltään kysymyksiä kuten miksi vietän joulua, miksi maalaan pääsiäismunia tai mikä merkitys on sillä, että kastan lapseni. Kuitenkin, kun joku toinen toimii toisin, on omaakin toimintaa jotenkin perusteltava. Se on mahdollisuus, ei uhka. On hyvä, että ihmiset hakevat tietoa ja pohtivat kristillisten tapojen ja kirkkovuoden teologista merkitystä. Silloin on mahdollisuus, että niistä tulee omakohtaisia ja niiden merkitys itselle syvenee. Ihminen, joka tuntee hyvin oman uskontonsa, on myös valmiimpi kohtaamaan toisen uskonnon edustajan. Tuolloin tuo toinen ei aiheuta epävarmuutta, vaan herättää uteliaisuuden tutustumiseen.
Virallisemmalla tasolla tapahtuvaa uskontojen välistä kohtaamista kutsutaan uskontodialogiksi. Tanskalainen ekumeeninen järjestö Informations- og Samtaleforum for Kristendom og Nyreligiøsitet (IKON) on määritellyt eettiset ohjeet uskontodialogia varten (Lähde). Mielestäni ne sopivat sovellettuna arkisempiinkin kohtaamisiin.
1. Sopikaa dialogin ennakkoehdoista
2. Kunnioita toista ihmistä
3. Ole avoin ja rehellinen
4. Ole kriittinen ja rakentava
5. Kunnioita sitä, mikä on toiselle pyhää
6. Tunne ja tunnusta lähtökohtasi
7. Pidä omaa näkökantaasi aloituspisteenä
8. Pyri näkemään asiat toisen näkökulmasta
9. Odota toiselta samaa kuin itseltäsi
10. Tue luottamuksen kehittymistä
Erityisen tärkeä on nähdäkseni kohta 6, siksi se on listassa lihavoituna. Ihmisen, joka tunnustaa iloisesti kristinuskoa, ei tarvitse pelätä mitään tai ketään. Hän voi hyvällä terveeltä pohjalta, hyvällä itsetunnolla ja rakkaudella kohdata lähimmäisiä eri tilanteissa arjessa.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7723 Thu, 7 Apr 2010 12:54:36 +0300 Maria Puotiniemi <![CDATA[Enkelit osaavat lentää... (Maria Puotiniemi) ]]>  
Tähän K. G. Chestertonin ajatukseen sisältyy mielestäni suuri viisaus. Olen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä ajatuksiin luovuudesta ja innovatiivisuudesta. Oleellista uuden luomisessa tuntuu olevan se, ettei pelkää mahdollisia epäonnistumisia. Käytännön rajoitusten miettiminen jo ideointivaiheessa on varma tapa torpata luovuus. Vapaa ja kritiikitön aivoriihi sen sijaan saattaa tuottaa uusia innovaatioita, jotka voidaan myöhemmin jalostaa toteuttamiskelpoisiksi.
 
Olen viimeisen vuoden ajan opetellut uutta työtä ja ylipäätään työelämässä olemista. Kaiken oppimisen - varsinkin kantapään kautta tapahtuvan - keskellä olen oppinut, kuinka pitkälle pääsee terveellä itsetunnolla. Jos ottaa itsensä kovin vakavasti, uusien asioiden kokeileminen on hyvin raskasta. Jos taas osaa suhtautua itseensä kevyemmin, ei epäonnistumisen mahdollisuus tunnu lamauttavalta.
 
Olen sillä tavalla onnellisessa asemassa, että työskentelen osana monen kymmenen ihmisen työyhteisöä. On lopulta melko vähän tilanteita, jotka hoidan yksin. Tiimityöskentely tuo turvaa, on helpompi opetella uusia asioita, kun mukana on työntekijä, jolla kyseinen tilanne on tuttu. Toisaalta olen oppinut myös luottamaan siihen, että selviydyn hankalistakin tilanteista.
 
Saavuin jokin aika sitten kastekotiin, jossa perhe ja vieraat jo odottivat. Olin tavannut perheen etukäteen ja olimme yhdessä valmistelleet kastetilaisuutta. Saapuessani juhlaan huomasin kuitenkin unohtaneeni käsikirjan työpöydälleni käydessäni toimistolla työtehtävien välissä. Juhla oli juuri alkamassa, joten paluureissu toimistolle tuntui tökeröltä. Päätin siis hoitaa kasteen ilman käsikirjaa. 
 
Onnekseni mukanani oli käsiohjelmia ja muistin keskustelun pohjalta, mitä olimme sopineet tilaisuuteen liittyen ja mikä nimi lapselle oli annettu. Olin myös toimittanut samana päivänä jo yhden kasteen, joten "lämmittely" oli siltä osin hoidettu. Jännittävästä tilanteesta selvittiin ja lopulta koin, että tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen. Kun valmiit rukoukset ja puheet puuttuivat, muodostui toimituksesta spontaaniudessaan hyvin henkilökohtainen. Ainakin tuossa tilaisuudessa toteutui yksi improvisaation periaatteista: "Moka on lahja."
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7701 Thu, 7 Apr 2010 11:31:59 +0300 Kai Peltonen <![CDATA[Tyhjää täynnä (Kai Peltonen) ]]>
Jeesuksen hauta oli pääsiäisaamuna tyhjä. Näin meille todistavat yksimielisesti kaikki Uuden testamentin kertomukset tuon aamun tapahtumista. Ja näin kristityt ovat aina lujasti uskoneet. Esimerkiksi jo apostoli Paavali toteaa, että ellei Kristusta ole herätetty kuolleista, turhaa hommaa ovat niin apostolien julistus, kuulijoiden usko kuin lopulta koko synnistä ja sen seuraamuksista vapautumisen toivo – ja kaiken lisäksi Jumalan toiminnasta levitettäisiin karkeita valeita (ks.1. Kor. 15:12–19).
 
Ei Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna silti tyhjä ollut. Luukkaan evankeliumin mukaan ensimmäiset kävijät haudalla eli joukko naisia näkivät haudassa sisällä ”kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa”. Luukas kertoo edelleen, että apostolit eivät uskoneet naisten juttua tyhjästä haudasta. Niinpä itse Pietari lähti käymään paikan päällä toteamassa, etteivät naiset puhuneet vain omiaan. Pietarikaan ei silti löytänyt tyhjää hautaa; katsoessaan sisään hautaan hän näki Jeesuksen ruumista peittäneet käärinliinat.
 
Ylösnousemuksen aamuna Jeesuksen hauta oli siis kaikkea muuta kuin tyhjä. Se oli tyhjä vain siinä mielessä, että oleellisin puuttui: Jeesuksen ruumis. Koska ruumiit harvoin katoavat itsestään, tälle täytyi olla jokin selitys. Matteuksen evankeliumin viimeinen luku tietää kertoa meille ratkaisuista luonnollisimman. Ylipapit ja vanhimmat laskivat liikkeelle huhun, jonka mukaan Jeesuksen seuraajat yksinkertaisesti varastivat mestarinsa ruumiin ja väittivät sitten, että Jeesus oli edelleen elossa. Hyvin pian Jeesuksen lähipiiri kuitenkin alkoi tulkita tapahtunutta niin, että oli nähty ihmeistä uskomattomin. Kuollut oli herännyt henkiin.
 
Pääsiäisaamun tapahtumissa ei siten ollut ratkaisevaa esimerkiksi enkelien ilmestyminen, vaikka sekin jo kelpaisi melkoiseksi ihmeeksi ja uskon lähteeksi. Perusasia oli ruumiin puute. Jeesuksen haudan voitiin sanoa olleen tyhjää täynnä vain ja nimenomaan siksi, että hänen ruumiinsa ei ollut siellä. Mielenkiintoista, eikö totta: keskeisintä pääsiäisaamussa on tyhjyydelle tai puuttumiselle annettu sisältö ja merkitys. Yksinkertaistaen voisi jopa sanoa, että kristillinen usko alkoi tyhjästä ja tyhjän tulkinnasta. Vaikka Jeesus sittemmin ilmestyi erinäiselle joukolle seuraajiaan ja siten vakuutti nämä ylösnousemuksestaan, kristinuskon perustava mysteeri on yhäti tyhjyys siellä missä olisi pitänyt olla jotakin näkyvää.
 
Tyhjyys on oikeastaan aika kiusallinen asia. Kun olen aamukiireessä lähdössä junalle ja huomaan pyöränkumin olevan tyhjä, rumat sanat tahtovat väkisin pursua esiin. Tai kun tulen torstai-iltana töistä vesi kielellä päästäkseni nauttimaan vaimon paistamista räiskäleistä ja totean sitten hillopurkin olevan tyhjää täynnä, harmia pukkaa esiin pahemman kerran. Tyhjyys johtaa etsimään syyllistä: kuka kumma ajaa pyörälläni joka ainoan kuopanpohjan kautta? Kuka ryökäle on kehdannut ahmia tuulensuojaan kaiken mansikkahillon? Useimmiten täysi on tavalla tai toisella arvokkaampi tila kuin tyhjä. Tyhjyys on sisällön puutetta ja panee etsimään keinoa päästä eroon negatiivisesta tilasta. Perin usein se myös synnyttää pelkoa, jopa kauhua.
 
Minusta näyttää, että oman uskomme suhteen meillä on vaikeuksia antaa tyhjyyden olla olemassa. Erityisen puhutteleva onkin siksi Markuksen evankeliumin lopetus. Kyseinen evankeliumi nimittäin päättyi, niin kuin raamatunkäännöksessämmekin lukijalle kerrotaan asianomaisessa kohdassa, alun perin 16. luvun jakeeseen 8. Kertomuksen viimeinen sana oli siis naisten järkytys, pelko ja vaikeneminen siitä, mitä he olivat Jeesuksen haudalla ylösnousemuksen aamuna nähneet – tai eivät olleet nähneet. Evankeliumi toisin sanoen päättyi tyhjään hautaan. Myöhempi kristillinen kirjoittaja on täydentänyt torsoksi koettua evankeliumin lopetusta jakeilla 9-20. Mutta mitä jos koettaisimme antaa tyhjän haudan puhua sellaisenaan emmekä koettaisi täyttää sitä selityksillämme? Mitä jos yrittäisimme antaa juuri tyhjyydelle merkityksen?
 
Itselleni Jeesuksen haudan tyhjyys pääsiäisaamuna puhuu ainakin kolmesta asiasta.
 
Ensinnäkin se kertoo uskon, niin kristillisen kuin kaiken muunkin uskon, mysteeriluonteesta. Miksi uskon niin kuin uskon? Onko uskominen järkevää? Milloin usko vaihtuu, siirtyy tai muuttuu joksikin muuksi kuin uskomiseksi? Mitä ylipäänsä uskolla tarkoitetaan? Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan osaa vastata näihin, en edes niin että pystyisin vastauksillani vakuuttamaan itseäni toisista nyt puhumattakaan. Minä vain uskon. Uskoni ei ole syntynyt toisten painostuksesta tai vakuutteluista eikä se ole kaatunut toisin ajattelevien (= toisin uskovien) vitsailuun taikka todisteluihin. Ei usko nyt elämää suurempi asia ole, mutta ei se kyllä juuri ole sitä pienempikään.
 
Toiseksi pääsiäisaamun tyhjyys puhuu riidasta ja ylenkatseesta, orjuudesta ja sorrosta, sodasta ja uhreista. Ihmisen kykenemättömyys kestää tyhjyyttä sekä halu ottaa se otteeseensa täyttämällä se jollakin, johtaa ikuisen ja lopullisen oikeassa olemisen kiusaukseen ja syntiin. Kaikenlaisten muiden uskovien tavoin me kristityt syyllistymme usein siihen, että oudoksumme toisenlaisten uskomisen maailmojen ja tapojen meidän mielestämme kummallisuuksia ja jopa pilkkaamme niitä. Muut vain ovat uskovinaan – useimmiten vielä väärin. Sen sijaan meidän uskomme on toista maata, ja siksi meillä on oikeus määrätä, alistaa, pakottaa. Pahimmillaan emme enää tiedä uskovamme vaan uskomme tietävämme. Mutta ei tyhjyys itsensä kanssa riitele, vaan kaaoksen synnyttävät ihmisten sinne laittamat täytteet.  
 
Lopuksi tyhjyys, etenkin pääsiäisaamuna, puhuu minulle Jumalasta paljon enemmän kuin mikään kuva tai teksti tai ajatus tai väite tai päättely tai todistelu tai jokin muu sellainen. Mitä ikään kuin selkeämmäksi yritän Jumalan eri keinoin tehdä, sen pienempi hänestä tulee, sen enemmän hän – Herra paratkoon – alkaa muistuttaa minua itseäni. Jumala on oikea Jumala nimenomaan tyhjyydessä, sanattomuudessa, tilattomuudessa, tavoittamattomuudessa. Vain tyhjyys voi olla täynnä Häntä. Maailman näkyvässä menossa ei tule ilmi, luterilaisittain ilmaistuna, juuri muuta kuin Jumalan selkä- tai kääntöpuoli.
 
Tyhjä hauta pääsiäisaamuna on täynnä merkityksiä, jos vain uskallamme kuunnella ja koetella niitä.
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7699 Tue, 6 Apr 2010 15:39:04 +0300 Vesa Koivisto <![CDATA[Juhlallinen ja yksinkertainen, harras ja kodikas, kiireetön mutta ei liian pitkä... (Vesa Koivisto) ]]> Mikä on juhlallinen ja yksinkertainen, harras ja kodikas, kiireetön mutta ei liian pitkä, opillinen ja kokemuksellinen, ennakkoluulottomasti ja rikkaasti toteutettu, liturginen ja karismaattinen?
 
Se on uudessa Jumalanpalveluksen oppaassa esitetty malli toteuttaa jumalanpalvelus niin, että siitä saadaan seurakunnan elämän näkyvä keskus (s. 64). Piispankokouksessa oli kuulemma tätä kohtaa kommentoitu sanoen, että "kiireetön, mutta ei liian pitkä" tarkoittaa myös armeijan marsseja. Toivottavasti jumalanpalveluksen kehittyminen sellaiseksi, mitä oppaassa esitetään on "kiireetön, mutta ei liian pitkä" prosessi.
 
Uudessa jumalanpalveluksen oppaassa on kokonainen sivu (s.64) omistettu ideoille, miten jumalanpalveluksesta voi tulla entistä näkyvämmin seurakunnan elämän keskus. Hyviä ja konkreettisia ehdotuksia, joiden toimeenpano tosin vaatii hieman aikaa.
 
Ruotsin kirkossa Strängnäsin hiippakunnassa piispa Hans-Erik Nordin on ottanut sydämenasiakseen jumalanpalveluselämän kehittämisen. Hän oli viime vuoden lopulla esitelmöinyt hiippakuntavaltuustolleen, miten joillakin puolilla hiippakuntaa "jumalanpalveluselämä on romahtamassa". "Jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan keski-ikä on korkea ja mukana on vain vähän lapsia, nuoria, työntekijöitä ja luottamushenkilöitä"
 
Piispa Hans-Erik Nordinin mukaan "sunnuntain jumalanpalvelus on seurakunnan sydän"." Jos seurakuntaruumiin pulssi ei toimi niin kuin pitäisi, ei veri kierrä kunnolla".
 
Piispa Nordin uskoo, että jumalanpalveluksessa on tärkeää panostaa nimenomaan esirukoukseen: "Elävä esirukous kasvaa mullasta, konkretiasta. Kun kuulen jonkun rukoilevan, että pysyisi raittiina tai kun rukoilemme jonkun isoäidin puolesta joka on menossa leikkaukseen, silloin jumalanpalveluksessa on elämän tuntu".
 
Myös uudessa Jumalanpalveluksen oppaassa korostetaan tätä esirukouksen elämänmakuisuutta. Oppaassa mainitaan, miten esirukous "tulisi aina valmistella yhdessä seurakuntalaisten kanssa". Samoin oppaassa korostetaan, miten seurakuntalaisten esirukousaiheet ovat keskeinen osa yhteistä rukousta. Oppaassa esitetään jopa mahdollisuus sille, että esirukousaiheita voi ilmoittaa myös itse messussa esirukouksen kuluessa, kunhan ei "synny kiusallista tunnelmaa ja intimiteettisuoja säilyy".
 
Opas nostaa esille monenlaisia kehityskohteita jumalanpalveluselämässä. Itse uskon siihen, että alussa mainitut adjektiiviparit ovat mahdollisia jumalanpalveluselämässä. Messu voi olla samaan aikaan juhlallinen ja yksinkertainen, harras ja kodikas, opillinen ja kokemuksellinen, ennakkoluulottomasti ja rikkaasti toteutettu sekä liturginen ja karismaattinen. Ja kaikki tämä kiireettömästi, mutta ei liian pitkästi toteutettuna.
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7692 Tue, 30 Mar 2010 14:53:19 +0300 Maria Puotiniemi <![CDATA[Maanantai Getsemanessa (Maria Puotiniemi) ]]> Olen vuosien mittaan oppinut viettämään pääsiäistä yhä runsaammin. Monena vuonna olen käynyt kiirastorstaista alkaen kirkossa elämässä läpi Jeesuksen viimeisiä päiviä. Työ seurakunnassa on kuitenkin johdattanut minut yhä syvemmälle pääsiäiseen. Olen työni myötä ensinnäkin löytänyt mukaan ahtisaarnoihin. Eilen oli oma vuoroni vastata iltahetkestä kirkossa ja koin sekä sen valmistelemisen että itse tilaisuuden hyvin puhuttelevana. Istuin eilen koko päivän Jeesuksen kanssa Getsemanessa valmistellessani illan puhetta. Raamatuntekstien tunnelmaa illassa vahvistivat Tapio Rantasen hieno kuvitus, Markku Reunasen vaikuttava roolityö Pietarina ja Canzonetta Novan huumaava musiikki.
Muutenkin huomaan, että papin työ vie minua yhä syvemmälle pääsiäiseen. Kärsimystien tutkiminen avautuu uudella tavalla, kun siihen syventyy niin, että pystyy jakamaan lukemastaan myös muille. Ahtisaarnojen ja hiljaisen viikon muiden tapahtumien myötä saan kulkea koko viikon Jeesuksen jäljissä kohti ylösnousemuksen aamua.
Olen myös ilolla ja kunnioituksella seurannut sivusta sitä valtavaa työtä, jota joukko seurakuntamme vapaaehtoisia tekee tuodakseen Jeesuksen viimeiset päivät elävinä seurakuntalaisten nähtäväksi. Odotan itsekin pääseväni mukaan Ristin tien kulkijaksi vielä tämän viikon aikana. Uskon, että pääsiäisen riemu korostuu aivan uudella tavalla, kun siihen valmistautuu elämällä mukana hiljaisen viikon tapahtumissa, osallistui niihin sitten puhujana, kuulijana, laulajana tai näyttelijänä.
Siunattua Herramme ylösnousemusjuhlaa!
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7682 Thu, 25 Mar 2010 18:25:48 +0300 Riitta Sillankorva <![CDATA[Hiilivalkealla (Riitta Sillankorva) ]]> Ehkä herättelin itseni ihan liian aikaisin tähän blogien kirjoittamiseen. Olisi kai pitänyt jatkaa talviunia, ja odottaa jossain kuusen alla kevään tuloa. Kohta on pääsiäinen ja sitä ennen hiljainen viikko.
 
Joskus olen odottamalla odottanut pääsiäisaamua ja sitä että ihmisen piinaviikot lopultakin olisivat ohi. Joskus olen paastonnut oikein tosissani, karsinut ruoka-annoksia tai muita mieltäni kovasti kiinnittäviä asioita. Milloin mitenkin. Tänä alkavana keväänä näytän istuvan viikko toisensa jälkeen hiilivalkean äärellä. Sisin kysyy inhottavan suoria kysymyksiä., ja viikko toisensa jälkeen kieltäydyn näkemästä kuinka raadollisen ihmisen Jumala onkaan lapsekseen kutsunut. Olisi edes palvelijoita, joiden taakse piiloutua. Kuka päästäisi armon pois vankilasta. Silloin olisi totisesti taas pääsiäinen.
 
Hiljattain kävin syntymäseutuni Oriveden modernissa kirkossa. Mieliaiheeni siinä kirkossa on Kain Tapperin puusta veistämä alttaritaulu. Puun viilloissa voi nähdä Kristuksen haavat, toisaalla vahvat peukalon painautumat tuovat mieleen epäilevän Tuomaan koskettamassa ylösnoussutta. Olen myös usein ihmetellyt puunpinnassa olevia mustia likatahroilta näyttäviä kohtia - onkohan siinä joku syntinen ihminen nojannut Jeesukseen. Kerran tulin kotiin tuon alttaritaulun vahvasti puhuttelemana ja kirjoitin runon siitä. Runo jakakoon ja jatkakoon ajatuksia kohti ylösnousemusta, siltäkin varalta jos kirjoittamisessani joudun uuden tauon taas pitämään.
 
 Tulitko sinä Jeesus maailmaan siksi,
 että annoit ihmisen koskettaa Jumalaa
       annoit syntisen ihmisen itkeä jaloissasi
       annoit luvan epäilevän Tuomaan käden kosketukselle
       otit syliisi lapsia
       tartuit sairasta kädestä
Annoit ihmisen koskettaa Jumalaa.
Että mekin siinä kosketuksessa parantuisimme.
 
]]> http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/kalenteri_tuleviatapahtumia.asp?id=7676