Espoon hiippakunnan uusi piispa on jo valittu. Kuopion hiippakunnassa piispanvaali on edennyt toiselle kierrokselle hyvin tasaväkisin luvuin.

Omassa kaupungissamme tehdään hallinnossa remonttia. Joidenkin viranhaltijoiden kohdalla on päädytty pattitilanteeseen siitä, kuka on sopivin tehtävään, entinen vai joku uusi.

Raamatussa on tilanteita, joissa valinta suoritettiin arpaa heittämällä. Näin mm. silloin kun Juudaksen tilalle valittiin uutta henkilöä. Arpa osui muistaakseni Mattiakseen.                                                                                         Nykyaikana emme voi valita arpaa heittämällä presidenttiä, piispaa tai kunnan viranhaltijaa. Voimme rukoilla, että Jumala antaa äänestäjille viisautta äänestää siten, että Jumalan hyvä tahto voisi toteutua valituksi tulleen henkilön kautta niin valtiossa, hiippakunnissa kuin kunnissakin.

Maassamme muhii todellinen aikapommi, syrjäytyneet nuoret, joita on yli 32000. Uutisten mukaan heitä ei ole tilastoissa eikä tiedetä, missä he ovat tai mitä tekevät. Lääkkeeksi ehdotetaan koulutusta. Hyvä lääke, mutta haluavatko tai kykenevätkö kaikki syrjäytyneet nauttimaan tuota lääkettä niin hyvää kuin se olisikin.

Mikä johtaa syrjäytymiseen? Ovatko syynä koti/kasvatusongelmat vai yhteiskunnan rakenteelliset asiat? Mielestäni esiin on tullut huolestuttava ilmiö, jonka mukaan vanhemmat vievät lapsensa päivähoitoon myös lomalla ollessaan. Näin toimittaessa lasten ja vanhempien yhteinen aika vähentyy vähentymistään. Tällöin ei pääse syntymään turvallista kiintymystä, varsinkaan jos lapsi on alle kolme vuotias.

Joku on sanonut, että esim. luokaton lukio on niin vaativa, että kaikki eivät pysy juoksussa mukana. Syrjäytymistä voi aiheuttaa myös helposti saatavilla olevat päihteet ja huumeet. Tupakat on laitettu piiloon, mutta muita päihteitä on hyvinkin helposti saatavilla.

Euroopan asiat ovat kovin rempallaan taloussektorin osalta. Taitaa olla niin, että edes poliitikot eivät enää ole täysin kärryillä missä mennään tai kuka johtaa ja mikä maa vain menee ja vikisee.

Onko peli menetetty? Ei ole. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Apostoli Paavalikin sanoi: ”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin.” ja edelleen ”Sen tähden me emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti.”

Toivoa antaa myös psalmin kohta: ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan, minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avuksensa ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapautan hänet ja saatan hänet kunniaan.”

Päivä vain ja hetki kerrallansa, armon varassa.

Vuosi vaihtui uuteen kuten lukemattomat kerrat aiemminkin. Kaupungin järjestämä ja maksama ilotulitus sai kehuja sekä kauneudellaan että väriloistollaan. Tosin joidenkin kaupungin asukkaiden mielestä oli haaskausta syytää rahaa taivaalle kun sille olisi ollut myös konkreettisia ja ihmisläheisiä sijoituskohteita.

On olemassa sanonta ”Valtakunnassa kaikki hyvin”. Onko Suomessa kaikki hyvin vuoden 2012 alkaessa? Uutisotsikoita seuratessa voi todeta, että ihan kaikki ei ole hyvin. On monia epäkohtia, joihin tulisi puuttua nopeasti, ettei enemmän pahaa tapahtuisi.

Maassamme on tullut esille jonkinasteinen ”muoti-ilmiö” surmata omia perheenjäseniä. Se on kammottava ilmiö.

Erikoislääkäri Anne Kauppi Itä-Suomen yliopistosta toteaa: "- Isien tekemiin surmatekoihin liittyy usein mustasukkaisuus, perheen erouhka ja joskus myös alkoholiongelmat. Kaupin mukaan äitien tekemien surmien taustalla on usein mielenterveysongelmia, kuten masentuneisuutta ja jopa psykoottisia häiriöitä".

Ote Ylen nettiuutisista ”Sisäministeriö haluaa ryhtyä toimiin perhesurmien estämiseksi. Ministeriö haluaa kerätä kuuden viimeisimmän perhesurman tiedot sen selvittämiseksi, olisivatko viranomaiset voineet puuttua perheiden ongelmiin jo aiemmin.” Toimenpide on todella tärkeä ja toivotaan, että selvitys auttaisi ennalta ehkäisemään uusia trgedioita.

Pari vuotta sitten esiintynyt sikainfluenssaepidemia ja sen ehkäisemiseksi käytetty rokote on aiheuttanut joillekin, etupäässä lapsille ja nuorille, ikäviä jälkiseuraamuksia narkolepsian muodossa. Sairaus on pahasti invalidisoiva ja todennäköisesti elinikäinen. Valtio maksaa sairastuneille korvauksia. Mietin, miten mikään rahallinen korvaus voisi korvata nuoren ihmisen elinikäisen terveyden menetyksen.

Varsinkin pääkaupunkiseudulla on huutava pula vuokra-asunnoista. Lisääntyneiden avio(avo)erojen jälkeen tarvitaan aina kaksi kotia ja osoitetta yhden sijaan. Huomioideni mukaan varsinkin miehillä on suuri vaara syrjäytyä uuden kodin jäädessä löytymättä. Tämäkin ilmiö lisää eriarvoistumista ja syrjäytymistä.

Helsinkiin yritetään rakentaa Guggenheim-museota. Kukaan ei vain tiedä, mistä saataisiin rakentamiseen ja museon ylläpitoon tarvittava suuri rahamäärä. Ehkä rahalle olisi yleisesti ottaen kaikkia kansanryhmiä koskevia ihmisläheisempiäkin kohteita?

Presidentinvaalit ovat parhaillaan menossa ennakkoäänestyksen muodossa. Meillä on useita varteenotettavia ehdokkaita. Vaikuttakoon Jumala äänestäjissä tahtomista ja tekemistä, että Jumalan hyvä tahto voisi toteutua äänestystuloksen kautta.

Raamatussa kehotetaan rukoilemaan hallituksen ja esivallan puolesta, että saisimme viettää hiljaista ja rauhallista elämää siinä maassa, jossa asumme. Rukoile ja työtä tee, muu Herralle jää, laulamme laulussa. Kaikilla ei ole työtäkään, mutta kaikki voivat rukoilla.

Anna, oi Herra, siunaus ja menestys maallemme!

Katsoin onko Raamatussa kerrottu jotain myrskystä. Apostolien teoissa kerrotaan kuinka Paavali joutui matkallaan Roomaan talvimyrskyyn ja laiva juuttui riutalle peräpuolen hajotessa aaltojen voimasta. Kaikki laivassa olleet kuitenkin pelastautuivat maalle Meliten saarelle.

Vanhan Testamentin puolella Jeremian kirjassa kerrotaan seuraavaa ”Katso, Herran myrsky, kiivastus, puhkeaa …. aikojen lopulla te tulette sen ymmärtämään”. (Jer.23:19)

Elämmekö me nyt ”aikojen loppua” kun kaikenlaiset luonnonmullistukset tuntuvat lisääntyvän tasaiseen tahtiin? Maanjäristyksetkin mainitaan Raamatussa viimeisten aikojen tuomiona, sotien ja nälänhädän ohella.

Meillä kaikilla on kuitenkin toivoa, ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.” Me saamme tarrautua elämämme myrskyjen keskellä tähän Poikaan, Jeesukseen ja pyytää neuvoa tältä Ihmeelliseltä neuvonantajalta. Pelätessämme ja tuntiessamme rauhattomuutta, saamme turvata Rauhanruhtinaaseen, joka on luvannut antaa meille yli ymmärryksen käyvän rauhan keskellä elämämme myrskyjä. Väkevän Jumalan valtakunta on iankaikkinen, se ei horju eikä heilu eikä myöskään katoa vaan kestää iankaikkisesti.

Opetuslapsetkin joutuivat myrskyyn, mutta heillä oli Jeesus mukana veneessä. Tosin Jeesus nukkui ja opetuslapset hätääntyivät pahan päiväisesti. Jeesus nuhteli heitä vähäuskoisiksi ja tyynnytti myrskyn. Onhan Jeesus mukana sinun ja minun veneessä, niin että voimme huutaa häntä avuksi raivoavan myrskyn keskellä.? 

Raamatussa sanotaan, että kun ”näemme kaiken tämän tapahtuvan” niin meidän ei tarvitse silloin pelästyä vaan nostaa päämme, sillä vapautuksemme aika on lähellä. Mitä tuo vapautus sitten merkinneekään itse kunkin kohdalla? Jumala lupaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon, sillä Hänellä on rauhan eikä turmion ajatukset ihmisiä kohtaan. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Kehotus kuuluu ”Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukukunnasta”. Pelastus on meitä lähempänä kuin uskommekaan. Jeesus, seimen lapsi ja ristin uhri, riittää jokaisen syntien sovitukseksi ja iankaikkisen autuuden takaajaksi.

Oikein siunattua tulevaa vuotta 2012 kaikille Jumalan luomille!

Tuleeko joulu kaikille sitä odottaville? Yle-uutisten mukaan maassamme on 130 000 lasta, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Se merkitsee että heidän perheillään ei ole varaa jouluruokiin tai  –lahjoihin samalla tavoin kuin varakkaammilla perheillä. Heille joulu voi olla ihan arkinen ja tavallinen päivä.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland on todennut, että köyhien perheiden lapset kokevat joulun jälkeen kouluun palatessaan huonoutta, kun heillä ei ole kerrottavana kokemuksia loman aikana matkustelusta tai saaduista lahjoista. Mietin, voiko syrjäytyminen ja eriarvoistuminen alkaa jo tällaisista kokemuksista.

Maassamme kerätään varoja vähävaraisten joulua varten mm. Joulupuu-keräyksen sekä Hyvä joulumieli-keräyksen kautta. Viime mainitun keräyksen kautta saaduilla varoilla annetaan lahjakortteja ruokakauppoihin. Jos perheen ruokabudjetti on 10 euroa/pv, niin jo 70 euron avustuksella voidaan saada ruokaa koko jouluksi. Pelastusarmeijan joulupadat keräävät myös tavaraa ja rahaa vähävaraisille vietäväksi.

Muistan itsekin lapsuudestani aikoja, jolloin minulla ei ollut yhtään lelua. Siksi varakkaampien sukulaisten joululahjaksi lähettämät lelut olivat kullanarvoisia ja odotettuja.

Yhteyden puutetta voi kokea myös vankilassa, sairaalassa tai vaikkapa omassa kodissaan. Yksinäisyys korostuu juhlapyhinä ja etenkin jouluna.

Miten minä tai sinä voisimme tuottaa hyvää joulumieltä ja iloa puutteessa oleville lähimmäisillemme rakkaassa Suomen maassamme? Meidän ei tarvitse tuoda kultaa tai mirhaa vaan pienikin ropo riittää yhteiseen kassaan eteenpäin annettavaksi. Raamatussa on sanottu, että joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle.  Antaessaan saa, ainakin iloisen mielen.

Laulamme laulussa "Sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen".

”Virsi 600 pudotti laastit katosta Metallimessussa

Pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, Vantaan Pyhän Laurin kirkko koki kovia viime torstain Metallimessussa. Esirukousta edeltänyt virsi 600 irrotti voimakkaasti tulkittuna kirkon vasemman kuorin katosta vajaan ämpärillisen verran laastia.”

Virsi 600 on Dietrich Bonhoefferin vuonna 1944 vähän ennen kuolemaansa kirjoittama virsi, joka on otettu virsikirjaamme vuonna 1986 Anna-Maija Raittilan suomentamana.

”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt, me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt. Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa… Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman… Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Tämän virren sanoma on toivoa antava nykyisenä taloudellisen ja voimme kai sanoa henkisenkin taantuman aikoina. Jumala on todellisuutta, vaikka ”pahan valta” näyttäisi kuinka kasvavan ympärillämme. Usko on lujaa luottamusta siihen, mikä ei näy. Jumala on uskollinen tämänkin päivän maailmassa, Hän on kanssamme illasta aamuun, kuten virressä kerrotaan. Jumala voi valaista pimeän ja poistaa pelot, koska Kristus on keskellämme ja tuo rauhan.

Viime sunnuntaina kirkoissa laulettiin Hoosiannaa. Odotamme Daavidin poikaa, Jeesusta, joka tulee Herran nimeen. Virressä kaksi kerrotaan, että ”itse taivaan kuningas tahtoo olla vierahas. Siis kiitos olkoon Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen.” Hän tahtoo tehdä sydämeemme majansa ja täyttää sydämemme armolla.

Pimeässä loistava valo erottuu selkeästi. Jeesus on kirkas kointähti, joka valaisee tiemme ja ohjaa askeleemme. Hän antaa meille iloöljyä murheen sijaan ja ylistyksen vaipan masentuneen hengen sijaan, kuten Raamatussa kerrotaan. Kaamos väistyy, valo lisääntyy, ilo saavuttaa murheellisen, toivo elpyy ja matka jatkuu.

Päivien puhujavieras oli toiminnanjohtaja Liisa Välilä Kataja ry:stä. Hän käsitteli puheessaan sitä, kuka minä olen ja mitä minä elämältäni haluan. Onko elämässäni joku/jokin, mikä estää minua elämästä sellaisena kuin olen? Lähdimme liikkeelle lapsuudesta, pitikö silloin olla kiltti ja reipas vai tarjottiinko lapselle apua vaikeuksien keskellä?

Kuulimme myös puolison valinnasta ja ettei puoliso voi paikata niitä puutteita, joita vaille olemme lapsuudessamme jääneet, esimerkiksi isättömyyttä. Puolison erilainen persoonallisuus viehättää yleensä aluksi, mutta myöhemmin se jo ärsyttää. Tarvitaan molemminpuolista sopeutumista.

Esille tuli myös ”sitku-elämä” eli elämmekö tulevaisuudessa vai tässä arkielämässä. Ja paljon muuta saimme oppia Välilän monipuolisen puheen kautta.

Päivän aikana oli myös neljä toimintapajaa, joista jokainen sai osallistua kahteen. Valitsin "Tunnemaalauksen" ja "Runon maailman". Tunnemaalauksessa piirsimme, mitä sydämestä paperille välittyi ja sitten kirjoitimme paperille piirroksemme avainsanat ja sen mitä piirros itselle kertoo. Kerroimme myös toinen toisellemme tuntemuksemme. Todella mielenkiintoinen tapa hahmottaa sisintään.

Runon maailmassa saimme kukin runon ja työstimme sitä yhdessä kertoen omakohtaisia tunnelmiamme ja vaikutelmiamme siitä. Lopuksi esitimme ryhmätyön kuvaelman omaisesti toisillemme.

Kaksi muuta toimintapajaa olivat "Sakraalitanssi" ja "Afrikkalainen musiikki".

Välillä tietysti söimme ja joimme kahvit. Kiitos emännille maukkaasta evästyksestä.

Päivän lopussa Papas No Mamas- lauluryhmä piti naisille loistavan konsertin. Naiset taputtivat innokkaasti monipuolisen repertuaarin esittävälle miesryhmälle. Illan päätteeksi oli vielä iltakirkko ja ehtoollinen.

Päivä oli monipuolinen ja antoisa. Naisissa on voimaa. Se tuli ilmi erityisesti naisten kutomien lukemattomien sukkien, lapasten, kaulaliinojen, myssyjen, puseroiden ja hartiahuivien muodossa. Ne lähetetään Pietariin katulapsille iloksi ja lämmikkeeksi.

Päivien tunnuslaulun ”Olet vapaa” kertosäe jäi soimaan mieleeni: ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa! Irti päästä, olet vapaa lentämään, vapaa palvelemaan Jumalaa.”

Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä on sanonut, että isän osallistuminen vauvan hoitoon tukee isyyttä. Mäkelän mukaan yleensäkin isien osallisuus lapsen kasvatuksessa tukee lapsen älyllistä ja sosiaalista kehitystä. Isän osallistuminen tukee myös lapsen tunnetaitojen kehitystä sekä lapsen itsetunnon vahvistumista omana erityisenä itsenään.

Mäkelän sanoo, että isän poissaolevuus on lapselle yllättävän suuri stressi. Tällä tarkoitetaan isää, joka on mukana perheessä, mutta on poissaoleva. Monen isän kohdalla poissaolevuus johtuu hänen omien kasvuolojensa ankaruudesta. Myös sodat tuhoavat monella lailla isiä sekä fyysisesti että henkisesti. Sotien jälkeen on fyysisiä sotaorpoja sekä henkisesti orpoja sotalapsia, joiden isät ovat läsnä, mutta poissaolevia.

Maassamme elää vielä sodan käyneitä miehiä/isiä, joista osa invaliideina. Sitten on sodan käyneiden miehien lapsia (kuten minäkin), joista suurin osa on jo mummeja ja vaareja. Sitten on meidän lapsiamme, joilla heilläkin on lapsia. Uskallan väittää, että viimeinen maailmansota vaikuttaa edelleen jollain tavalla tämän päivän lasten elämään heidän isiensä (ja äitiensä) kautta sukupolvien ketjussa.

Nykypäivän isät osallistuvat varmasti enemmän lastensa elämään kuin vaikkapa minun isäni, jonka aika meni suurimaksi osaksi leivän hankkimiseen pientilallisen kivikkoisilta pelloilta. Olen kirjoittanut aiemmin blogin isästäni vuonna 2008. http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/blogi_salme_kaikusalo.asp?id=5987 Nykyisin isät ovat enemmän läsnä lastensa jokapäiväisessä elämässä ja harrastuksissa. Kehitys on mennyt hyvään suuntaan.

Mäkelä sanookin, että isyyden tukeminen on kulttuurimme korjausta.

Ensi sunnuntaina me kaikki voimme taas tukea isyyttä kiittämällä isiä sanallisesti, halauksin sekä antamalla myös konkreettisia lahjoja heille osoituksena heidän tärkeydestään perheen ja lasten elämässä.

Meillä on myös taivaallinen Isä, jonka lapsia me kaikki olemme. Hän ei hylkää eikä jätä meitä koskaan. Hän auttaa, johdattaa ja lohduttaa elämän tiellä. Hän on aina läsnä ja hän kuulee meitä kun pyydämme jotain rukoillen. Myös häntä saamme kiittää hänen avustaan ja lahjoistaan. Hän on Isä meidän, Isä kaikkien.

Kävin puolisoni kanssa viikonloppuna kirjamessuilla Helsingin Pasilassa. Messualue laajenee vuosi vuodelta, samoin tarjolla olevan tavaran määrä. Kirjat ovat enää yksi osa tuotteiden paljoudesta. Tarjolla on hilloja, makkaroita, leipiä, jauhoja, viinejä, karkkeja, taidetta jne.                                                                                                      Väkeä oli tungokseen asti, melkein ahdistavassa määrin. Suuremmalla seurueella olisi ollut mahdotonta pysyä kasassa eksymättä toinen toisestaan.

Tutustuimme tietysti kirjoihin, niihin uusiin enimmäkseen. Antikvariaattiosastot olivat paisuneet entisestään. Taideosastolla minua kiinnostivat taulut, joiden kuvista tiesi, mitä ne esittivät. Siellä oli muutama oikein ihana maalaus, hinnat vain olivat meidän kukkarollemme liian korkeita. Muistelen vieläkin kaiholla maalausta, jossa pieni merimiesasuinen poika talutti isoa koiraa, vai oliko se toisinpäin. Toisessa taulussa nainen lepäsi niityllä auringonvarjon alla uneksien. Taiteilija oli osannut kuvata hyvin hetken pysähtyneisyyden ja levon.

Raamatussa puhutaan vartiotorneissa tähystävistä vartijoista, joilta kysytään ”Vartija, mikä aika yöstä nyt on?” Mikä aika ajanlaskumme historiassa nyt on? Olemmeko lähempänä loppupäätä kuin keskivaihetta? Jeesus on luvannut tulla takaisin samalla tavalla kuin opetuslapset näkivät hänen menevän taivaaseen ylösnousemuksen jälkeen. Matkamieskin ikävöi kotiin pääsyä.

Seurakunta huokaa ”Amen, tule Herra Jeesus!”

Olimme eilen illalla seurakuntamme Sanan ja rukouksen-illassa kuulemassa yhdestä tärkeästä teemasta; synnistä, armosta ja sovituksesta. Liisi Jokiranta puhui synnistä, mutta myös Jumalan Karitsasta, joka pois otti maailman synnin sovittamalla synnit ristillä antaen itsensä uhriksi kaikkien ihmisten syntien tähden. Vanhassa testamentissa pappi toistamiseen uhrasi eläimiä syntiuhriksi ihmisten syntien sovittamiseksi. Uudessa liitossa ei enää tarvita eläinuhreja, koska Jeesus on ”yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä” Hbr.9:26

Me saamme uskoa tuon Jeesuksen sovituksen kukin omalle kohdallemme. Se on armoa. Se on evankeliumi, ilosanoma. Uskotko sen?

Illan musiikista ja esilaulannasta vastasi perheorkesteri Koivisto kahdella miehellä vahvistettuna. Oli ilo katsella kuinka pikkuinen rumpali rummutti pientä rumpuaan isoveljen säestäessä flyygelillä ja isän kitaralla. Äiti vastasi lauluosuuden johtamisesta. Olemme iloisia, että kirkkoherran koko perhe oli mukana vastaamassa osaltaan illan onnistumisesta. Iso sisko hoiti omaa osuuttaan huolehtimalla perheen pienimmästä toisten lavalla ollessa.

Nuoren naisen antama todistuspuheenvuoro kosketti meitä myös vahvasti. Se oli aito henkilökohtainen kertomus elämän mukanaan tuomista pettymyksistä, mutta myös siitä kuinka Jumala on johdattanut, nostanut ja antanut elämän ilon.

Tulevana tiistaina eli huomenna samassa salissa voi kuulla Espoon hiippakunnan piispaehdokkaiden vaalikeskustelua. Ja torstaina Elina Koivisto opettaa kirkossa raamattuluentosarjassa kateuden ja vihan kuolemansynneistä.

Seurakunnassa on paljon tilaisuuksia kaiken ikäisille. Tavataan niissä aina kun on mahdollista päästä mukaan.

Sivuilla kehotetaan ”Katso, kuuntele ja lue stooreja”. Stoorit ovatkin todella mielenkiintoisia ihmisten omaelämäkerrallisia kertomuksia siitä, miten Jumala on auttanut heitä elämän jouduttua karikoille tai jo sitä ennen. Stoorien takaa löytyy ihmisiä yritysjohtajista muusikoihin, vankilakundeihin, lentoemäntiin, lääkäreihin, kauneuskuningattareen, rikollisjengin johtajaan räppimestariin, pikaluistelijaan jne.

Näitä stooreja on mahdollista lukea myös omalla kotisohvalla tilaamalla niistä kertovan ilmaisen kirjan mainoksessa kerrotusta puhelinnumerosta.

Tämän kampanjan mahdollistavat liki 70 pääkaupunkiseudulla toimivaa seurakuntaa tai järjestöä. Seurakunnissa järjestetään myös ”jälkihoitotyötä” esim. Alfakurssien muodossa.

Tämän kaiken ja paljon muuta voi lukea yllä mainitulta sivustolta. Aion palata uudelleen lukemaan innostavia todistuksia Jeesuksen pelastavasta ja muuttavasta voimasta kanssaihmistemme elämässä. Rukoukseni on, että saakoon Jeesus koskettaa elämän tarkoitusta etsiviä ihmisiä näiden kertomusten välityksellä.

Viikko sitten osallistuimme syksyn ensimmäiseen Sanan ja Rukouksen iltaan Järvenpään seurakuntatalolla. Illassa oli vieraita Hämeenlinnan seurakunnasta ja pastori Yrjö Niemi kertoi tuttuun tapaansa myös matkoistaan venäjän Siperian vankiloihin. Kuulumiset ovat aina koskettavia. Matkat ovat paitsi henkisesti myös fyysisesti vaativia. Jumala rakastaa näitäkin ihmisiä, jotka ovat vankeina hyvin epäinhimillisissäkin olosuhteissa ja lähettää palvelijansa heidän luokseen tuomaan lohdutusta ja toivoa pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Herra kysyy: Kenet minä lähetän? Pastori Niemi on vastannut kutsuun ja lähtenyt.

Eilen vietimme kirkossa syyskauden avajaismessua, jossa siunattiin myös uudet työntekijät tehtäviinsä. Siunattavia olikin useita, laskujeni mukaan 11. Joukossa oli niin pastori, kanttori, diakoni, nuoriso- ja lapsityöntekijöitä kuin toimistohenkilökin. Messun jälkeen nautimme kirkkokahvit kakun kera seurakuntatalon puolella. Siellä kirkkoherra haastatteli uusia työntekijöitä ja jokainen sai kauniin tummanpunaisen ruusun. Tällaiset hetket luovat yhteyden tunnetta seurakuntalaisten kesken. Puheensorina pöydissä kertoi vilkkaasta keskinäisestä ajatusten vaihdosta.

Eilisen päivän saarnan aihe oli itsensä tutkiminen. Evankeliumitekstissä kerrottiin kahdesta pojasta, joiden isä kehotti heitä menemään viinitarhaan töihin. Toinen lupasi mennä, mutta ei mennytkään. Toinen sanoi, ettei halua mennä, mutta kuitenkin meni. Tämä poika oli se, joka teki isänsä tahdon.

Toinen päivän teksti oli roomalaiskirjeestä, jossa kysyttiin: ”Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Sillä minä en tee sitä hyvää, mitä tahdon vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” Ristiriita johtuu ihmisessä asuvasta synnistä. Vastaus on, että Jeesus Kristus pelastaa.

Veisasimme virrestä 409 mm. näin.” Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo tahtos tekijäks mun tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi, sinulle elää Herrani.

Johdata tielle parannuksen, jo täällä armon aikana. Suo, että Hengen uudistuksen löytäisin Jeesus sinussa. Taluta täältä taivaaseen, elämään, iloon iäiseen.”

Voimme pyytää joka päivä, että ”Tutki minua Jumala ja jos tieni on vaivaan vievä, niin johdata takaisin iankaikkiselle tielle!” Jumalan armo on joka päivä uusi.

Mekin olemme ”mökkeilleet” kaksin puolisoni kanssa, yhdessä lasten ja heidän lastensa kanssa ja muutama sukulainenkin on mukaan mahtunut. Ohjelmassa on ollut grillaamista, uintia, pelejä, soutelua ja muuten vain olemista lukien ja nukkuen.

Emme osallistuneet tänä kesänä hengellisille kesäjuhlille. Puisto blues-tapahtuman aikaan Rantapuistossa oli teltta, jossa oli hengellisiä kokouksia. Olimme mukana yhdessä, mutta koska väkeä oli niin paljon, emme mahtuneet sisään ja puheiden kuuleminen oli heikohkoa. Mutta tapasimme ulkona seurakuntamme entisen pastorin Kia Sammalkorven, jonka kanssa jutellessa ja entisiä ja nykyisiä muistellessa aika kului mukavasti.

Katselin seurakuntamme aikuistyön nettisivuja ja siellä onkin jo tulevan syksyn toimintaa kirjattuna. Tarjolla on taas monipuolista toimintaa ja ryhmää, joista jokainen voi valita itselleen sopivan. Yhteydessä on voimaa. Sanonta kuuluu; yksi puu ei pala hyvin, mutta monta puuta loimuaa lämmittävästi.

Hiippakunnassamme on tulossa piispanvaali nykyisen piispa Heikan jäädessä eläkkeelle. Ehdokasasettelu on käynnissä, joskaan vielä ei taida olla montaakaan nimeä esillä. Muistetaan rukouksissamme tätäkin vaaliasiaa.

Monissa Euroopankin maissa on ollut levottomuuksia ja väkivaltaisia tekoja. Taloudellinen tilanne on vaikea, puhutaan jopa kriisistä. Luokkaerot kasvavat aiheuttaen syrjäytymistä ja mellakointia.

Jumala on luvannut pitää omistaan huolen joka päivä. Tähän saamme luottaa vaikeuksien kohdatessa. Jumalan aurinko paistaa ja lämmittää niin hyviä kuin pahojakin niin kauan kuin se radallaan kiertää. Vielä se kiertää ja on sopiva aika tehdä hyvää ja kertoa ilosanomaa Jeesuksesta.

Messu oli suunniteltu ottamaan huomioon lapset, jotka myös osallistuivat messun toteutukseen. On suloista nähdä ja kuulla, kuinka lapset laulavat halukkaasti Jeesus-lauluja. Saarnatekstin sisältö näyteltiin nukketeatterin avulla. Toteutus oli koskettava. Messu päättyi ehtoolliseen ja suvivirteen. En ottanut enää silmälaseja päähäni suvivirttä laulettaessa, mutta en niitä olisi tarvinnutkaan, sillä osasin kaikki säkeet ulkoa vanhasta muistista. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, on siis totta. Näin uskon olevan myös kaikkien messussa mukana olleiden lasten kohdalla. ”Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen todistaa.”

Messun jälkeen saimme syödä maukasta lohikeittoa kyytipoikana karjalanpiirakoita. Yhteinen ateria luo yhteyttä ja sen aikana voi seurustella vieraampienkin ihmisten kanssa. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti kaikille, väkeä oli paljon.

Ruoan jälkeen alkoi Mairen juhla, jossa seurakunnan papit ja lapsityöntekijät, nykyiset ja entiset työtoverit, muistivat Mairea monin eri tavoin, puhein, lauluin ja lahjoin. Työtoverit olivat keksineet osuvia lauluja ja runoja. Myös kerholasten vanhemmat muistivat lastensa pitkäaikaista ohjaajaa. Moni lapsi kävi halaamassa Mairea ja halaus oli lämmin puolin ja toisin.

Lopuksi saimme nauttia vielä kakkukahvit. Kuinkas muuten. Tilaisuus oli perhejuhla kahdessakin mielessä: seurakunnan perhejuhla, mutta myös Mairen perheen juhla, sillä koko hänen perheensä lapsenlapsia myöten oli paikalla. Tulimme kotiin hyvillä mielin saatuamme nauttia sekä sielun, hengen että ruumiin ravintoa lämpimässä yhteydessä.

Lueskelin kirkkoneuvoston kokousten pöytäkirjoja. 12.4.2011 päivätyn kokouksen pöytäkirjassa lukee seuraavaa:

”Heli Alaja toi seurakuntalaisten terveiset: puheet eivät kuulu kirkossa. Ihmiset

jäävät pois tilaisuuksista tämän takia. Hän toivoi, että puhetta hidastettaisiin ja

lauseen loput sanottaisiin selvästi. Hän ehdotti mikrofonin ja äänenkäytön

koulutuksen järjestämistä. Kirkkoherra lupasi viedä terveiset huomiseen pappien

kokoukseen.”

Näiden terveisten esille tuominen on tärkeää. Olen itsekin ollut kiusaantunut kun joissakin tilaisuuksissa on täytynyt pinnistää kuuloaisti äärimmilleen, että olisi pystynyt ymmärtämään puhutun sanan sisällön.

Näin minulle kävi esim. ansiokkaan Raamattuluentosarjan yhteydessä. Suuri osa opetuskerroista oli kirkossa, jossa minulta meni paljon ohi korvien. Niinpä emme sitten enää ”jaksaneet” osallistuakaan opetukseen, kun kuuleminen oli niin työlästä.

Messujen yhteydessä ko. ongelma on pienempi, ainakin minun havaintojeni mukaan. Paljon kuulemisen onnistumiseen vaikuttaa myös se, missä kohtaa kirkkoa istuu.

Samaa ongelmaa on kyllä joskus myös seurakuntatalon puolella.

Tähän sopii savolainen sutkaus, että ”puheen ymmärtäminen on kuulijan vastuulla.”

”Taas kukkasilla kukkulat, oi Herra kaikki vyötät ja laumat lukemattomat taas laitumilla syötät.                                 Näin kaikki maa nyt iloissaan sinulle laulaa kiitostaan, julistaa kunniaasi.”

Muistin, että se on virsi ja otin virsikirjan esille. Toden totta, sehän on virsi 572. Säkeessä neljä sanotaan: ”Kansaasi siunaat rauhalla, kaikille armo riittää. Anteeksi annat velkamme, pois nostat raskaan kuormamme, me siitä riemuitsemme.”

Virsi kuuluu osastoon ”vuodenajat”. Se kertoo luonnossa tapahtuvasta eloon heräämisestä ja Jumalan huolenpidosta. Mutta virsi kertoo myös ihmisen eloon heräämisestä vastaanottamaan Jumalan armo, joka nostaa harteiltamme raskaat taakat anteeksiannon kautta. Ja kaikista näistä uutta luovista tapahtumista me saamme iloita ja suorastaan riemuita.

Suomessa riemuitaan tänään myös jääkiekon maailmanmestaruudesta. Ja valtavasti riemuitaankin. Riemu on oikeutettua ja ansaittua. Kiekkoilijamme ovat pelanneet loistavasti ottelu toisensa perään.

Joku kommentaattori arvioi, että meillä on nyt uusi sukupolvi, jota ei enää paina sodan jälkeinen itsensä aliarvioiminen ja huonommuuden tunne. He ovat syntyneet voittamaan. Ehkä arvio pitää paikkansa ainakin osittain.

Mieleeni nousee toinenkin kertomus riemuitsevasta joukosta. Se on kerrottu Raamatussa ja tuo joukko on taivaassa iloitseva enkelijoukko, joka riemuitsee jokaisesta ihmisestä, joka pelastuu. Uskon että tuosta riemuitsevasta enkelijoukosta lähtevä ääni on vähintäänkin yhtä kuuluva, ehkä harmonisempi, kuin meidän jääkiekkofaniemme riemun huudot.

”Ja niin Herran armahdetut palajavat, päänsä päällä iankaikkinen ilo, ilo ja riemu saavuttavat heidät, mutta tuska ja huokaus pakenevat.” Tämä kuvaa jo sitä hetkeä, kun saamme astua porteista sisälle taivaan iloon. Silloin alkaa iankaikkinen ilo ja riemu.

Pääsiäispäivää, kristikunnan suurinta juhlaa, vietin kotipuolessa Länsi-Suomessa mm. käymällä paikallisessa kirkossa. Messun mittaan ajatukseni karkasivat välillä kauas taaksepäin erääseen sunnuntaihin samaisen kirkon penkissä.

 

Oli kuuma keskikesä 70-luvun loppupuolella, rippikoululeirin konfirmaatiopyhä ja kirkko täpösen täynnä. Leirin opettajakuntaan kuuluneena kesäteologina sain paikan kirkonpenkistä aivan kirkon edestä. Siitä oli esteetön näköala siihen, mitä alttarilla tapahtui. Liturgina toimineella nuorisopastorilla oli jäänyt purukumi suuhun hänen tullessaan sakastista alttarille. Purkka suussa ei liturgiaa ole sopivaa toimittaa – tai ei ollut siihen aikaan. Alkuvirren aikana pastori piilottikin purkkansa alttarilla olleen kukkamaljakon taakse. Siellä se oli niin hyvässä piilossa, etteivät sitä olisi huomanneet edes ehtoollisvieraat.

 

Kaikki olisi ollut näin ok, ellei kirkossa olisi siihen aikaan ollut ns. muurahaisongelma. Kirkon lattialla kuljeskeli tuonakin sunnuntaiaamuna kusiaisiksi sanottua muurahais- tai jotakin vastaavaa lajia. Vakituiselle kirkkoväelle asia oli tuttu, ja rippikoululaisiakin oli ennakkoon neuvottu, ettei niistä tarvitse piitata, eivät ne ihmisiä pure. Valmiiksi syöty purukumi alttarilla oli otuksille kuitenkin vastustamaton houkutus. Näin aitiopaikaltani, että muurahaisia alkoi kokoontua alttarin suunnalle ja etenkin erään kukkamaljakon tienoille. Viimeistään epistolatekstin aikana niitä jo kihisi purkan ympärillä. Ei mikään erityisen harras näky, erityisesti rippipyhänä. Pastorillakin rupesi pukkaamaan tuskanhikeä.

 

Pokkana vaan, tapahtui mitä tapahtui; niin edelleenkin neuvon aloittelevia pappeja. Tässä hengessä tuo purukumin ja muurahaisten ongelmakin tuolloin hoideltiin. Virren aikana nuorisopastori poistui sakastiin sen näköisenä kuin jumalanpalveluskaavan mukaan siinä kohdassa pitikin tehdä juuri niin. Heti sen jälkeen suntio vilahti alttarilla ämpäri kädessä aivan kuin olisi ollut mitä luonnollisin asia, että hän käy kesken konfirmaatiomessua alttarilla hakemassa sieltä jotakin muoviämpäriin. Kun saalis oli poissa, muurahaisetkin kyllästyivät alttariin ja palasivat lattialle jatkamaan loputonta vaellustaan. Kirkkokansa rippikoululaisten takana tuskin ehti huomata mitään erikoista. Etupenkin rippikoululaisia varmaan kyllä harmitti se, että ylimääräinen viihde hoideltiin noin rivakasti pois päiväjärjestyksestä.

 

Sinä sunnuntaina oli kirkossa siis tungosta: kirkkokansa täytti penkit ja muurahaiset alttaripöydän. Entä nyt? Muurahaiset on tuosta laitakaupungin kirkosta hävitetty ajat sitten; mahtaako nykyinen työntekijäpolvi enää tietääkään, ettei purukumia kannata piilottaa alttarille. Valitettavasti vuosikymmenet eivät ole vieneet mennessään vain muurahaisia vaan myös ison osan kirkkokansasta. Toki tuo muurahaispyhä oli konfirmaatiomessu, jolloin kirkossa on aina väkeä tavallista enemmän. Mutta kun palasin muistoista nykyhetkeen ja vilkaisin ympärilleni, ei meitä kovin montaa ollut, ei vaikka oli pääsiäinen, kristikunnan suurin juhla. Kyse ei ollut siitä, etteikö paikallinen seurakunta olisi meistä välittänyt. Messu oli arvokkaasti toteutettu ja kirkkokuoro lauloi kauniisti. Ihmiset vain eivät olleet löytäneet tietään sanan ja sakramentin äärelle pääsiäisaamuna.

 

Ilmiö ei valitettavasti ole vain tuon seurakunnan pulma. Kirkkomme uusimmat toimintatilastot osoittavat hätkähdyttävää laskua toimintamme avainsektoreilla. Nyt en puhu vain kirkosta eroamisesta vaan siitä, että kirkon jäsenet laiskistuvat. Kasteiden ja kirkollisten vihkimisten määrä on laskussa, sunnuntaiaamun jumalanpalvelusten osanottajamäärä vähenee jatkuvasti, lasten ja nuorten toiminta seurakunnissa kokoaa selvästi vähemmän väkeä kuin takavuosina, rippikoulun käymisprosentti laskee, raamattupiiri- ja vastaava kokoava toiminta on useassa seurakunnassa käytännössä loppunut ja niin edelleen. Alueellisia ja paikallisia eroja toki on, joten edellä sanottu ei kaikilta osin päde jokaisen seurakunnan kohdalla. Mutta kokonaissuunta on kiistaton.

 

Mikä neuvoksi? Puitteet ainakin ovat kunnossa: esimerkiksi jumalanpalvelukseen liittyen on messukaavat uusittu, virsikirja modernisoitu, Raamattukin käännetty nykykielelle, kaikki tämä viime vuosina. Kirkkomme ovat pääosin hyvin hoidettuja ja kauniita, työntekijäkunta kautta linjan asiansa osaavaa. Sama koskee muitakin seurakuntiemme toimintoja kuin jumalanpalvelusta. Korjauskeinoja on siis turha etsiä tältä suunnalta. Jos kirkkomme jäsen- ja toimintakäyrät olisivat käännettävissä nousuun ulkonaisilla toimenpiteillä, viisasten kivi olisi varmasti jo keksitty, niin paljon on asioita kirkossa mietitty.

 

Jos yritän vastata omaan kysymykseeni, mietin kahta asiaa. Ensinnäkin kirkko-organisaatiosta on meille tullut itsetarkoitus. Kirkkomme on laitoksena niin massiivinen, niin raskasliikkeinen ja niin monimutkainen, että se kyllä pyörii aivan hyvin ilman yhden yhtäkään kirkossakävijää. Se pystyy toisin sanoen työllistämään itse itsensä ja sen työntekijät toinen toisensa – niin kauan siis kuin verorahoja riittää. Kirkkomme tilanteessa oleville organisaatioille onkin ominaista juuri se, että ns. asiakaspintojen ohentuessa organisaatio panostaa sisäiseen virtaviivaistukseen.

 

Tämän ongelman hoitaa aika ja on jo hyvää vauhtia hoitamassa: seurakuntien ja sen seurauksena kokonaiskirkon talous alkaa olla siinä mallissa, että nykymeno ei kauaa jatku. Edessä ovat henkilöstömäärän radikaali vähentäminen ja omaisuuden realisointi. Kun euroista tulee pula, asiat muuttuvat nopeasti. Mutta toista pohtimaani asiaa ei aika hoida ollenkaan niin helposti. Paremman puutteessa sanoitan sitä niin, että meiltä puuttuu palo, intohimo, kaipuu. Hengen palo, Jumalan kaipuu, mission intohimo. Tästä olen tainnut kirjoittaa ennenkin. Kristinusko on meidän – siis minunkin – käsissämme väljähtymässä, menettämänsä sisältönsä ja uskottavuutensa uskontona.

 

Kun muurahaiset löysivät mehukkaan saaliin, sen kimppuun käytiin yksin tein ja porukalla. Mikähän saisi ihmiset käyttäytymään nykykirkossa kuin purukumia jahtaavat muurahaiset? Tähän hätään tuskin enää juuri muu kuin vakava ulkoinen turvallisuusuhka (sota, ympäristökatastrofi, maailmanlaajuinen syvä talouslama tms.). Ja sellaista ei varmasti kukaan toivo.

 

Aikojen ja asiantilojen muutos vetää vakavaksi, mutta ei auta itku markkinoilla. Vaikka kirkkomme joutuu organisaationa kipeisiinkin muutosprosesseihin, itse kristinusko ei katoa mihinkään. Siitä olen täysin vakuuttunut. Odotan siis mielenkiinnolla sen uutta voimaa ja niitä uusia muotoja, jotka nykyisen menon raunioilta nousevat.

 

Jäimme mieheni kanssa vielä viikoksi pääsiäisen jälkeen mökille ja teimme metsähommia viime syksyisen myrskyn jäljiltä. Kaadoimme ja pilkoimme puita. Tietysti myös haravoimme pihat ja lakaisimme katot. Aurinko paistoi koko viikon ja lämpöäkin oli reilusti 15 asteen verran. Kerrassaan mahtava loma.

Nyt jännitämme hallitusneuvottelujen puolesta. Vaaleissa tuli iso jytky, mutta kantaako jytke pitemmälle. Kansa odottaa muutoksen tuulia politiikkaan.

Kuulimme uutisista, että Osama Bin Laden on kuollut. Katselimme TV:stä kuinka kansa USA:ssa iloitsi kaduilla huutaen ja riemuiten hänen kuolemansa johdosta. Jotenkin tuntuu ironiselta riemuita toisen tappamisesta. Aiemmin näimme kuinka palestiinalaiset riemuitsivat ja jakoivat kaduilla karamellejä sen jälkeen kun jotkut heistä olivat kiivenneet aidan yli Israelin puolelle ja tappaneet sänkyihinsä juutalaisen avioparin ja kolme heidän lastaan viiltämällä kurkut auki. Riemuitseminen tuossakin  yhteydessä tuntui vastenmieliseltä.  Mutta me ihmiset olemme samanlaisia kaikilla mantereilla. Me iloitsemme kun viholliseksi kokemamme ihmiset kuolevat.

Pääsiäisestä on vain muutama viikko. Silloin Jeesus kuoli vapaaehtoisesti meidän kaikkien puolesta, että me saisimme elää. Jeesus halusi tuoda rauhan ihmisten ja Jumalan välille ja rauhan myös eri ihmisten välille. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.

Täydellinen rauha tulee vasta sitten kun rauhanruhtinas Jeesus tulee toistamiseen maan päälle. Hän tuo tullessaan sen rauhan, mitä ihminen ei voi tuoda tai tehdä. Jumalan iankaikkisen rauhan. Mutta jo nyt tuo rauha voi olla sydämessämme.

”Odota herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota herraa.” Ps. 27:14

IRT (Iso Raamatun Tietosanakirja) kertoo, että ristiä kidutus- ja teloitusvälineenä on pidetty persialaisten keksintönä. Rooman kansalaisia ei saanut surmata ristiinnaulitsemalla, vaan ainoastaan orjia, miehitettyjen alueiden kapinallisia jne. Ristiinnaulitseminen on rangaistusmenetelmistä julmimpia ja tuskallisimpia. Tuomion julistamisen jälkeen tuomittu annettiin ruoskittavaksi, mikä oli niin voimia vievä toimitus, että monet kuolivat jo siinä vaiheessa ja toiset menettivät järkensä. Yleensä kuolemaantuomittu sai itse kantaa ristinsä poikkipuun teloituspaikalle. Siellä hänet riisuttiin ja asetettiin selälleen hartiat ja levitetyt käsivarret poikkipuun päällä. Sitomisen tai naulaamisen jälkeen tuomittu nostettiin ylös ja poikkipuu pantiin paikoilleen pystysuoraan paaluun. Jalat sidottiin tai naulattiin kiinni paaluun. Jeesus naulattiin sekä käsistään että jaloistaan.

Kuolema ristillä oli sietämättömän tuskallinen. Haavojen tulehtuminen, janon ja nälän aiheuttama kärsimys, päähän ja sydämeen pakkautuva veri, auringon paahde ja yön kylmyys veivät onnettomalta vähitellen viimeisetkin voimat. Kuolema saapui yleensä hyvin hitaasti, yleensä ei ennen puolta vuorokautta. Näin kertoo siis IRT.

Jeesus kuoli kuuden tunnin kuluttua ja se ihmetyttiPilatusta.                                                                                     

Mitä Jeesuksen ristinkuolema merkitsee minulle ja sinulle? Mitä se merkitsee näinä aikoina, jolloin kristikansa askartelee aivan toisenlaisten kuin pelastukseen liittyvien kysymysten parissa.

Jeesuksen Kristuksen risti osoittaa ihmisten synnin, mutta samalla Jumalan rakkauden syntistä kohtaan. Jeesuksen veri riittää sovittamaan koko maailman kaikkien ihmisten synnit. Sekä vanhassa että uudessa testamentissa sanotaan, että ilman veren vuodatusta ei tapahdu syntien anteeksiantamista. Ristin sovituksen kautta meillä on rauha Jumalan kanssa.

Jeesus ristiinnaulittiin minun puolestani, mutta samalla minä olen ristiinnaulittu Hänen kanssaan, kun minä olen uskossa vastaanottanut tuon sovituksen. Minun lihani (synnillinen luontoni) on ristiinnaulittu minussa. Mutta myös maailma on ristiinnaulittu minulle, tai sen  tulisi olla.                                                                              Paavali sanoi: ”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle ja minä maailmalle.” Gal.6:14. Edelleen Paavali sanoi, että me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaiselle pahennus ja pakanoille hullutus, mutta kutsutuille se on Jumalan voima ja viisaus.

Olenko epäuskoinen ja loukkaannun ajatuksesta, että Jeesus kuoli sovitusuhrina minun syntieni tähden ja että pelastun vain uskomalla Hänen sovituskuolemaansa? Vai otanko ilolla vastaan anteeksiannon ja rauhan uskomalla Jeesuksen uhrikuoleman tuomaan sovitukseen? Jeesus on Tie taivaaseen ja tämä tie kulkee ristin kautta.

Muutimme muutama viikko sitten. Takavuosilta meillä oli vaimon kanssa jo tarpeeksi kokemusta muutoista, joissa perheonni oli koetteilla pahemman kerran. Niinpä tällä kertaa päätettiin päästä helpolla: muuttolaatikot tilattiin etukäteen ja suurena päivänä ei kun muuttofirman miehet kehään. Kalliiksihan se kävi, mutta kannatti. Kun matka entisen ja uuden kodin välillä oli vain runsas kilometri, se ei ollut kuin muutama tunti kun maallinen mammonamme oli kaikkineen perillä uudessa sijaintipaikassaan. Ja vielä ehjänä.

 

Huushollin tyhjennys herätti kaiketi useimmalle muuttajalle tutun kokemuksen: ei voinut kuin ihmetellä sitä kaikkea, mitä nurkista löytyi. Päivänvaloon tuli kamaa, jota en enää muistanut omistavani. Osasta en edes keksinyt, mikä tai mitä se oli, puhumattakaan syystä, miksi se oli joskus pantu talteen mukamas myöhempää käyttöä varten. Kaiketi sitä oli ajatellut olevansa ekologinen tai jotain. Mutta ei se nyt kummoinen ympäristöteko ole, jos roju päätyy kierrätykseen tai kaatopaikalle kymmenen vuotta myöhässä.

 

Varsinaisen muuton jälkeen kävimme vaimon kanssa vielä fiilistelemässä asunnossa, joka oli ollut kotimme pitempään kuin mikään muu aikaisempi. Miltei 14 vuoden elämisen jäljet näkyivät paljaaksi riisutuista rivitalohuoneista. Kolhuja portaissa, seinissä naulanreikiä ja tahroja, joihin ei mikään pesuyritys tehonnut, parketissa kolo (taulu putosi kehyksen kulma edellä), lasten nimitarrat pyyheliinakoukuissa, hajonnut keittiökaapin sarana.

 

Mitä pitempään olimme hiljaa, sitä voimakkaammin seinät alkoivat puhua. Lasten ääniä, arkisen elämän tuoksuja, vaimon hyräilyä kotihommien lomassa, rankkojen työpäivien jäljiltä purkautuvaa kiukkua, aurinkoisen kesäpäivän raukeutta, joulun rauhaa. Muurahaisten joukkohyökkäys pesuhuoneen listan alta, varastossa talvisäilössä olleessa kengässäni majaa pitänyt hiiri, räystäskourusta pilkottanut koivuntaimi, kevään ensimmäinen krookus aidanvierustalla. Ystäviä kyläilemässä, ylioppilas- ja muita juhlia, pihatalkoot naapureiden kanssa, tavallista perheen arkea iloineen ja suruineen. Tuo kaikki oli, sen tajusin tyhjän kotimme sisäportailla, menneen elämän tuntoja, asioita jotka olivat kerran todellisia ja tärkeitä mutta jotka nyt ovat peruuttamattomasti ohi. Rakkaat muistot toivat tipan linssiin.

 

Elämä on luopumista, on joku sanonut, ja paikkansa pitää. Joka päivä jää taakse jotakin, jota ei saa takaisin vaikka miten haluaisi. Muuton tapaisessa isossa ja pysyvässä muutoksessa asia tulee hyvin konkreettiseksi. Mietin portailla istuessani sitäkin, että entä jos emme olisi muuttaneet. Olisimmeko saaneet pitää sen, mistä nyt luovumme? Olisiko mennyt aika pysynyt jotenkin todellisemmin läsnä, jos olisimme säilyttäneet seinät, joiden sisällä lapsemme muuttuivat aikuisiksi ja me itse harmaantuviksi viisikymppisiksi? Tuskin. Todennäköisemmin olisi käynyt niin, että lasten seinille laittamat taulut ja vessojen nimitarrat olisivat tehneet menneisyyden ikävän vuosi vuodelta raskaammaksi seuralaiseksi.

 

Muuttaminen oli meille tietoinen ja harkittu päätös, vain aikataulu pääsi nopeudellaan yllättämään. Olimme tulleet siihen tulokseen, että kun nuorimmaisemmekin on jo täysi-ikäinen ja kohta lähdössä omille teilleen, emme enää tarvitse lapsiperheen asuntoa. Lumitöistä ja ruohonleikkuustakin oli jo saatu tarpeeksi. Sosiologiassa puhutaan ”kolmannesta elämästä”, joka avioparilla alkaa lasten kasvettua aikuisiksi. Silloin elämä ei enää pyöri lasten tai työn ympärillä, vaan aikaa ja mahdollisuuksia alkaa olla muuhunkin. Pariskunnan pitää ikään kuin löytää toisensa uudelleen ja opetella olemaan taas kaksin. Ajattelimme vaimon kanssa ottaa meidän kolmannen elämämme alun mahdollisuutena. Jotta siitä oikeasti tulisi jotakin, päätimme, että asunnon vaihtamisesta aloitetaan. Uudet puitteet pakottavat ajattelemaan ja tekemään monia juttuja eri tavalla kuin ennen.

 

Ajatukseni johtuivat, edelleen portailla istuessani, muutoksen tarpeellisuuteen. Itse en ole lähtökohtaisesti kokeilija. Haluan ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi, mutta niitä tuumaillessa maailmanmeno on usein jo ehtinyt vähintäänkin seuraavaan vaiheeseensa. Kaikki kunnia heille, joilla on missio ja sitten seuraava ja seuraava ja seuraava jne.; hienoa että jaksatte. Itseäni tuppaa vaivaamaan laiskuus. On mukavampaa olla vaan kuin intoilla jonkin puolesta tai jotakin vastaan. Muutos on työlästä. Omasta puolestani voisin elää 70-lukua vaikka aina.

 

Juurensa pitää tuntea ja olla sovussa niiden kanssa. Elämässä pitää olla kertomus joka selittää, mistä tulen ja mitä olen. Mutta juuriinsa voi juuttua; ainakin minulle voisi hyvin käydä niin. Siksi ihmiselle luontaista laiskuutta ja muutosvastarintaa on aika ajoin torjuttava vaikkapa asuntoa vaihtamalla. Muutos kouraisee syvältä, mutta ilman sitä ei tapahtuisi entisen arviointia ja uuden löytämistä. Tässä on yksi elämän paradokseja: muutos on luopumista mutta ilman muutoksen tuomaa luopumista et saa mitään mistä voisit joskus taas luopua.

 

Perspektiivi vain täytyy säilyttää. Minun elämäni pienet muutokset tai muutoksen puutteet eivät tätä maailmaa mihinkään heilauta. Pallo jatkaa kiertoaan auringon ympäri kuten ennenkin. Siksi minua ällöttää uho, jossa joku on panevinaan koko maailmaa uusiksi. Jotkut suuruudenhullut ovat valitettavasti jopa päässeet toteuttamaan fantasioitaan, miljoonien viattomien vahingoksi ja myöhempien sukupolvien kauhuksi. Tätä nykyä viittaan veltosti kintaalla, kun joku selostaa, että minunkin – tai ainakin kirkon – pitäisi olla jotenkin maailman muutoksen ohjaimissa. Minulle riittävät jo pienet askeleet ja aidon hengissä olon ja elämisen mielen kokemukset. Ja jos satun oppimaan jotakin siinä sivussa, se on bonusta. Siinä se. Jotakin senkaltaista oli ymmärtääkseni paratiisissa, paikassa jonka Jumala ihmiselle ensimmäiseksi loi.

 

Nousin portailta ja pyyhin haikeuden tipan silmäkulmasta. Sitten vaimoni ja minä jätimme avaimet tiskipöydälle ja painoimme entisen kotimme ulko-oven viimeistä kertaa kiinni. Kiitollisin mielin.

Stasin värväämät vakoilijat, joita oli mittamaton määrä, raportoivat eteenpäin kaiken mahdollisen vakoilun kohteeksi annetuista henkilöistä. Voi sanoa, että kaikkia vakoiltiin. Yleisin syy vankilaan joutumiselle oli pakoyritys Länsi-Saksan puolelle. Joidenkin kohdalla syyksi vangitsemiseen oli riittänyt lentolehtisen kirjoittaminen tai jakelu, tai kirjeenvaihto Länsi-Saksassa olleen poikaystävän tai perheenjäsenen kanssa. Kaikki tuli Stasin tietoon vakoilijoiden kautta. Edellisessä Stasista kertoneessa ohjelmassa kävi ilmi, että arkistoissa olevista Stasin asiakirjoista tulisi päällekkäin pinottuna 158 km korkea pylväs.

Kerron vain yhden surullisen naiskohtalon. Eräässä perheessä oli tyttö, joka oli villi ja raisu. Vanhemmille tuli avioero ja äiti pääsi muiden lasten kanssa Länsi-Saksaan, mutta hän ei halunnut ottaa tätä ko. tyttöä mukaansa, joten tyttö jäi isän kanssa suljetulle puolelle. Isä meni uusiin naimisiin ja he saivat lapsia. Isän oma tyttö jäi ”lapsipuolen” asemaan. Hänellä ei ollut muuta turvaa kun isä, kuten hän uskoi ja luotti. Mutta isäkin pääsi lännen puolelle ja tyttö jäi yksin itään.

Niinpä tämä tyttö, silloin jo teini, päätti ottaa riskin ja paeta ystävättärensä kanssa uimalla 34 km vapauteen länteen. Mutta he jäivät kiinni uituaan muutaman sata metriä. Sotilaat veivät heidät kuulusteltavaksi, josta tie johti vankilaan. Tuomio oli useita vuosia vankeutta. Rikos oli pakoyritys.

Ko.naiseksi varttunut tyttö kertoi ohjelmassa tarinaansa, jonka vaikutuksista ja traumoista hän edelleen kärsi. Hän kuvaili kuinka vankilassa jokainen kyynistyi ja tunteet jäätyivät. Jos hän näki, että jotakuta toista vankia pahoinpideltiin, hän kulki kyynisenä ohi. Normaalisti hän olisi käyttäytynyt toisin ja puolustanut uhria. Paljon muutakin hän kertoi, mutta tila ei riitä sen kirjoittamiseen.

Hän pääsi pois vankilasta kun Länsi-Saksa osti idän vankeja vapaaksi. Sillä kertaa kaksi linja-autollista. Lännessä häntä odotti isä, jota hän oli koko ajan kaivannut ja odottanut. Myöhemmin isä kuoli ja Stasin arkistotkin avattiin tutkittaviksi. Tyttö/nainen oli aina jollain tavalla epäillyt, että hänen isällään oli jotain osuutta siihen, että hänen pakomatkansa paljastui. Hän tutki arkistoja ja löysi kauhukseen isästään 9 mappia tietoja, joista paljastui, että isäkin oli ilmiantaja ja oli ilmiantanut myös tyttärensä, joka joutui sen vuoksi vankilaan epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Tytär etsi edes pientä viitettä siitä, että isä olisi ollut tavalla tai toisella pakotettu toimimaan vakoilijana. Hän ei löytänyt sellaista. Hän sanoi, ettei anna koskaan isälleen anteeksi, ja että jos isä vielä eläisi, tämä olisi hänelle yhtä kuin kuollut.

Kiitos Herra vapaudesta, isänmaasta ja oikeudesta omiin mielipiteisiin ja uskoon!