Katri Kuusikallion lähtösaarna 11.8.2019 Järvenpään kirkossa.

Jeesus, joka on usein puheissaan arvoituksellinen, mutta perimmiltään lempeä, puhuu nyt suorasukaisesti, jopa kovilta tuntuvin sanoin.

-Ei jokainen, joka sanoo Herra Herra, pääse taivasten valtakuntaan.

-Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.

Jokainen varmasti tämän kuullessaan miettii, millaisia ovat minun tuottamani hedelmät, hyviä vai pahoja? Voisiko Jeesus sanoa minulle: ”En tunne sinua, mene pois”.  

Kristitty joutuukin kamppailemaan erottaakseen totuuden valheesta, oikean väärästä. Uskon kilvoittelu on yhä uudelleen kääntymistä Jumalan puoleen. Jumalan tahdon kyseleminen vilpittömin sydämin johtaa totuudellisuuteen. Yhä syvenevä suhde Kristukseen ohjaa myös syvemmälle totuudenmukaisempaan toimintaan. Vastakohtana sille on oman edun tavoittelu, egoistiset pyrkimykset, jotka voivat äkkiseltään näyttää hyviltä, mutta ne eivät ole hyviä hedelmiä. Jeesus, joka näkee sydämet, sanoo niistä: ”Hedelmäsi ovat pilaantuneita.”

Yhä syvenevä suhde Kristukseen johtaa meidät myös toisinaan epävarmuuden tilaan. Epävarmuus voi olla hyvinkin epämiellyttävää. Mutta jos oma varmuus alkaa tulla liian mukavaksi olotilaksi, uskon kilvoittelu pysähtyy siihen. Alkaa vaipuminen uneliaisiin harhakuviin ja oman aseman varmisteleminen.

Mitä syvemmäksi tulee yhteys Kristukseen, sen kauemmas maailmaan Kristus meidät lähettää hänen antamansa rohkeuden turvin, jakamaan elämää erilaisten ihmisten ja luonnon kanssa.

Moni sanoo, että kirkon ei tule muuttua maailman mukana.

-Kirkon todellakin tulee muuttua maailman mukana ja elää maailmassa, joskaan ei maailmasta. Muuten kirkosta tulee jäsentensä itseään varten ylläpitämä mukavuuslaitos, jolloin Jeesus sanoo: ”En tunne teitä.”

Kirkossa on ihana puhua rakkaudesta. Jumala on rakkaus. Samalla rakkaus ja totuus kuuluvat yhteen. Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa. Kirkon profeetallisenkin äänen tulee kuulua selvästi ja puheen pitää johtaa toimintaan. Jeesuksen sanoin: ”Taivasten valtakuntaan pääsee se, joka tekee Taivaallisen Isän tahdon”.  

Nykyään näyttää siltä, että profeetallista ääntä käyttävät usein poliitikot, tutkijat, järjestöjen johtajat, lapset ja nuoret. Jeesus lähettää meidät kristittyinä, ei kilpailemaan siitä, kuka on oikeassa, vaan yhdessä toisten kanssa toimimaan ihmiskunnan ja luomakunnan hyväksi.

Uskonpuhdistaja Martti Luther on sanonut, että synteihinsä keskittyvä ihminen on käpertynyt itseensä. Sama koskee myös kirkkoa, uskontoa tai kansaa, kun se ei avaudu muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin päin.

Olemme osa tätä aikaa ja yhteiskunnallista tilannetta. Elämme totuudenjälkeistä aikaa, mitä leimaa silmien ummistamista tosiasioilta ja suoranainen valehtelu.

Kun tiedämme nykytiedon faktat, meidän ei pitäisi vaipua harhakuvitelmiin, että kaikki olisi paremmin kuin oikeasti on, eikä meidän pitäisi vaipua myöskään epätoivoon, vaikka meillä on suuret globaalit haasteet ratkaistavana: terrorismi, vihapuhe, ilmastokatastrofi, pakolaisuus, eläin- ja kasvilajien tuhoutuminen.

Huolestuttavan monet nuoret eivät löydä paikkaansa maailmassa. Heillä on paineita ja pelkoja. Meidän ei tule olettaa ja odottaa, että he muuttavat maailmaa. Meidän tulee elää yhdessä heidän todellisuudessaan, muuttua itse, kasvaa viisaiksi sukupolviksi ja luoda heille toivoa.

Muutin Järvenpäähän 19 vuotta sitten. Aloitin työn Järvenpään seurakunnassa 13 vuotta sitten. Järvenpään seurakunta on kotiseurakuntana ja työpaikkana olennainen osa minua ja tulee myös olemaan sitä. Kun tässä muutoskohdassa, siirtyessäni uuteen työhön USKOT-foorumin toiminnanjohtajaksi, katsomme taaksepäin, näemme, miten paljon maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan.

Suuret ikäpolvet ja me keski-ikäiset olemme eläneet materiaalisen kasvun kautta, kasvun, joka on paljastunut riistoksi tulevia sukupolvia kohtaan, harhaksi. Jos palataan niin kauas taaksepäin kuin minun nuoruuteeni. Tavaroista ja laitteista iloittiin, laulussakin sanottiin: Vaimo, älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on, joita kehitys on tuonut tullessaan… kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa… meillä on tuvan täydeltä elektroniikkaa: on pakastin, pölynimuri, mikroaaltouuni, videonauhuri ja mikroprosessori…

Roskia, tupakantumppeja ja muovipusseja heitettiin iloisesti auton ikkunasta ulos tien varsille. Saasteet kipattiin järviin ja meriin. Rakennettiin talo, pian toinen isompi, vaihdettiin autoa, alettiin matkustella.

Nykytiedon valossa kaikki on rajallista. Vesi, valtameret, metsät, ilma, eläimet, kasvit, ihmiset.  Olemme osa luontoa. Olemme haavoittaneet luontoa. Jokaista esinettä katsoessa meidän tulisi nähdä prosessi, miten se on kulkeutunut luonnosta silmiemme eteen. Ei ole mitään, mikä ei olisi luonnosta ja palaisi tavalla tai toisella luontoon.

Meidän tulisi yhteisöllisesti tehdä sovinnonprosessia luonnon kanssa. Meidän tulisi tunnustaa syyllisyytemme: olemme rikkoneet Jumalan ihmeellisiä luomistekoja vastaan, ja itse sinua, luomakunnassasi elävää Jumalaa vastaan. Olemme riistäneet sinua ahneutemme tähden.

Ihmisen pitäisi olla luonnossa kuin retkeilijän, jättää paikkansa ilman jälkiä. Kesäkuussa nuorten kanssa rippikoululeirillä Lapissa aina katsoimme, ettei leiriytymispaikallemme jäänyt mitään merkkiä siitä, että ihminen oli ollut siinä.

Eikä sekään riitä. On korjattava kaikkea tuhoa, mitä on jo ehditty tehdä. Toivo luo toimintaa ja toiminta luo toivoa. Tiedämme, että ihminen ei pelastu tekojensa tähden, vaan yksin uskosta. Syntien sovituksen ihmeellinen lahja onkin motivaattori, mikä ohjaa toimintaan ihmiskunnan ja luomakunnan hyväksi.

Joskus jotkut hetket elämässä ovat käänteentekeviä, unesta herätteleviä, silmiä avaavia totuuden hetkiä. Itselleni yksi sellainen oli vuonna 2008 vierailu Englantiin Hilfieldin fransiskaanivelijistöön. Veljistön elämän ydin on ehtoollinen ja säännöllinen rukous. Samalla he toimivat aktiivisesti yhteiskunnallisesti. Siellä ymmärsin, etteivät rukous ja yhteiskunnallinen toiminta ole erillisiä, vaan ne kuuluvat yhteen. Siellä puhuttiin uskon hedelminä luonnon suojelemisesta, uskontodialogista, vieraanvaraisuudesta, köyhien ja sorrettujen auttamisesta. Siellä rukoiltiin päivittäin maailman tapahtumien puolesta. Siellä rukoushetkessä kuulin Martti Ahtisaaren saaneen Nobelin rauhanpalkinnon, koska he rukoilivat Ahtisaaren puolesta.

Olen sen jälkeen seurannut Kristusta Fransiskuksen inspiroimana, fransiskaanisessa sääntökunnassa, yhtenä tärkeänä periaatteena murtaa raja-aitoja ihmisten väliltä ja rakentaa rauhaa. Raamatunpaikka, mihin palaan yhä uudelleen on Jeesuksen kuvaus: ”Jos vehnänjyvä ei kuole, se on vain vehnänjyvä, mutta kuollessaan se luo uutta elämää.”

Muutoksessa on myös mahdollisuus. Se tarkoittaa, että yhä enemmän yhteiskunnassamme ihmiset eivät enää itsekkäästi ajattele, mitä maailma voi antaa minulle, vaan alkavat kiinnostua omasta panoksestaan maailman hyväksi. Ihmiset tarvitsevat mielekkyyttä ja sitä kirkko voi heille tarjota.

On siis elettävä. Rakastettava, kastettava ja kasvatettava lapsia, tehtävä työtä, levättävä, haudattava kuolleet. Yhä syvenevä suhde Kristukseen antaa voiman kulkea rohkeasti uusiin aikoihin ja haasteisiin.